Blogi on ollut hiljainen jo jonkun aikaa. Ei lukijoista mutta teksteistä. Täysin tarkoituksella. Syksystä lähtien olen pohtinut elämässäni voimia vieviä ja voimia antavia asioita. Tietyt asiat olivat heti selkeitä; lapseni, perheeni, antavat minulle voimaa. Nopeasti huomasin että ollessani lasteni ja mieheni kanssa, täysin perheen kesken, ilman ulkopuolisia ihmisiä tai virikkeitä, silloin olen onnellisimmillani. En oikeastaan kaivannut muuta.
Blogi joutui tarkastelevien silmieni alle myös. Päätin olla kirjoittamatta ja pohtimatta postauksia kuukauteen. Silloin näkisin miltä kirjoittamattomuus blogijulkaisujen muodossa tuntuisi. Kirjoittaminen tulee aina olemaan minulle tärkeää mutta huomasin, että kirjoitustarpeeni ovat muuttuneet. Minulla ei riitä aika pyörittämään äitiysblogia sellaisena kuin se alun perin tarkoitettiin; postauksia arjesta, kauniita kuvia, mielipiteitä, ruokareseptejä. Pohdin pitkään, muuttaisinko blogin suuntausta enemmän varhaiskasvattajan mielipiteiden suuntaan. Julkaisisin tekstejä kasvatuksesta. Päätin etten halua blogin olevan suorittamista työn lailla. Rakastan työtäni mutta se on silti työtä. Haluan pitää ammattilaisena kirjoitetut tekstini osana ammattikuntaani. Tulen varmasti hyödyntämään osaamistani kirjoittamisen muodossa jollain tavalla tulevina vuosina. Sen tiedän. Mutta blogin muodossa en niitä julkaise.
Tuntui hyvältä pitää taukoa. Liian hyvältä. Sen on siis pakko merkitä jotain. Samalla kun tuntuu haikealta päättää 3 vuoden bloggaaminen, tiedän että teen oikean päätöksen sulkiessani tämän oven elämänpolulla nyt. Olen saanut bloggaamiselta valtavasti! Vertaistukea, olen päässyyt luennoimaan keskoslasten vanhemmuudesta, olen saanut tuoda näkyvämmälle minun sydäntäni lähellä olevia aiheita kuten keskosuus ja lasten oikeudet. Olen saanut tehdä yhteistyötä mahtavien yhteistyökumppaneiden kanssa ja tavata mahtavia ihmisiä! Kiitos siitä Kaksplus ja yhteistyökumppanini.
Kiitos teille lukijoille, että olette lukeneet tekstini! Monet ovat kulkeneet mukana alusta alkaen. Elämän eri vaiheiden ja kirjoituskielen vaihtumisenkin. KIITOS! Ilman teitä, ei olisi ollut blogia.
Viimeisenä kiitos perheelleni. Lapsilleni ja miehelleni, että olen saanut toteuttaa luovuuttani kirjoittamisen muodossa. Bloggaaminen päättyy nyt mutta kirjoittaminen jatkuu. Eri tavalla. Se on varma.
Tämä ei ole hyvästi vaan näkemisiin!
Jennie
Kommentit
Lähetä kommentti