Yhtäkkiä se tapahtui. Täysin ilman ennakkovaroitusta, molemmat pojat nukkuivat pitkät yönunet. Meillä on siis viime päivinä nukuttu huonommin kuin yleensä. Tai siis, minä olen nukkunut huonommin kuin yleensä ja se alkoi tuntumaan ja näkymään. Kroppani tuntui raskaalta ja jopa silmäpusseilleni alkoi kehittyä silmäpussit. Yleensä saan nukuttua noin 4-5 tuntia yössä mutta viime öinä, unta on tullut noin 2-3 tuntia. Veeti on kaivannut paljon läheisyyttä ja Väinö on nähnyt pahoja unia ja hakeutunut siksi viereeni nukkumaan. Yritä nyt siinä sitten nukkua, kun kummallakin puolella makaa lapsi joka haluaa olla kiinni sinussa koko ajan. Molemmat pitävät käsistäsi kiinni ja jonkun jalka lepää vatsallasi. Ja asentoa on turha yrittää vaihtaa, jos et halua herättää jompaakumpaa tai molempia.
Eilen nukkumaan mennessä, olin varautunut jälleen yhteen unettomaan yöhön. Toisin kuitenkin kävi. Veeti heräsi vain kerran syömään yön aikana ja muuten hän nukkui omassa sängyssään. Väinö hakeutui viereeni 2 aikaan, mutta jäi nukkumaan tyytyväisenä vielä senkin jälkeen kun itse nousin 7:ltä. Olisin voinut itsekin jatkaa unia mutta aivoni ovat liian tottuneet vähäisiin uniin, joten en millään kyennyt saamaan unen päästä kiinni uudestaan, Veetin aamuruokailun jälkeen. Joten päätin tehdä jotain, joka on varsinainen harvinaisuus nykyään; tein aamupalaa itselleni ja söin sen yksin. Hiljaisuudessa. Rauhassa. Luin uutisia, ilman että kukaan keskeytti minua välissä.
Lopulta tämä pitkä rauha ja hiljaisuus alkoi käydä liian oudoksi ja minun oli pakko käydä tarkistamassa mikä oli tilanne makuuhuoneessa. Varsin ironista, että kun lapsesi ei nuku, pohdit miksei hän nuku ja kun lapsesi nukkuu pitkään, pohdit miksi hän nukkuu niin hyvin. Circle of motherhood. Sellaiseksi minä tätä kutsun.
Makuuhuoneessa oli kuitenkin rauha maassa. Veeti nukkui omassa sängyssään ja Väinö isänsä vieressä, unilelu kainalossa. Palasin keittiöön, enkä ollut ihan varma mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Päätin kuitenkin tehdä toisen kupin teetä, istahtaa sohvalle ja olla tekemättä mitään. Ja hetken päästä olohuoneeseen hiipi pieni, vaaleahiuksinen taapero haukotellen. Hän hymyili leveästi kun näki minut sohvalla ja kiipesi syliini halailemaan. Voiko parempaa alkua päivälle ollakaan!
Kaikki ei aina mene odotusten mukaisesti. Joskus menee paremmin. Toivottavasti teidänkin aamunne on lähtenyt yhtä hyvin käyntiin. Tehdään tästä torstaista hyvä päivä!
Kuva: pexels.com
Kommentit
Lähetä kommentti