Viime sunnuntaina vietettiin veljenpoikani nimijuhlaa ja koska veljeni perhe asuu vanhempieni lähellä, viime viikonloppu vietettiin siellä. Kahtena viikonloppuna peräkkäin matkustaminen Ulvilan ja pääkaupunkiseudun välillä, verotti jaksamista selvästi. Viime päivät olen ollut todella väsynyt ja tänään on ensimmäinen päivä, jolloin jaksan normaalisti. Tai siis, väsynyt olen jatkuvasti jossain määrin mutta toisaalta en ole nukkunut kokonaista yötä moneen kuukauteen. Mutta koko ajan mennään parempaan suuntaan ja pikkuhiljaa myös Veeti on alkanut nukkumaan pidempiä pätkiä öisinkin. Kun vaan suhtautuu tähän kaikkeen rauhallisesti ja muistuttaa itselleen että tämäkin on vain vaihe, niin jaksaa tätäkin vähäunisuutta paremmin.
Mutta se on hirvittävä tunne, kun on yliväsynyt. Itselläni kroppa muuttuu totaalisen levottomaksi, enkä oikein osaa pysähtyä. Samalla aivot huutavat, että minun pitäisi ottaa rennommin ja välillä on vaikea löytää se kultainen keskitie. Vuosien aikana olen kuitenkin oppinut senkin löytämään. Olen oppinut pakottamaan itseni istahtamaan ja hyväksymään, etten aina pysty kaikkeen. Olen oppinut hyväksymään sen, että voin pitää pienen tauon kirjoittamisesta, pyykit voivat odottaa muutaman päivän ja imurikaan ei mene rikki vaikkei sitä joka toinen päivä käytä. Muutama päivä lepoa ja sitten jaksaa taas paremmin.
Oman rajallisuuden hyväksyminen on vaikeaa mutta tarpeellista. Kukaan ei pysty kaikkeen. Tuntuu siltä, että olemme normalisoineet nykyisen kiire, kiire, kiire elämäntyylin ja harva osaa enää pysähtyä. Siirrymme suorituksesta suoritukseen ja elämme jatkuvasti jaksamisemme rajoilla. Emme oikeastaan pysähdy muuta kuin nukkuessamme. Heti kun istumme alas hetkeksi, kaivamme puhelimen, iPadin, kuulokkeet tai jonkun muun ajanvietteen ja aivojen ärsykkeen esille. Sen sijaan, että istuisimme vaikka 10 minuuttia rauhassa paikallamme ja sulkisimme silmät. Samoin myös äidit voivat saada kaiken -ajatusmaailma on yleistynyt. Itse olen sitä mieltä, että kyllä, äiditkin voivat saada kaiken, mutta se verotta heidän jaksamista huomattavasti. Ehkä jopa niin, että lopulta palavat loppuun täysin. Moni sanoo toimivansa parhaiten paineen alla ja itsekin myönnän olevani yksi heistä. Vuosien aikana olen kuitenkin oppinut, ihan sieltä kantapään kautta sen, kuinka tärkeää on myös elää ilman niitä paineita. Ja kun huomaan olevani väsyneempi kuin yleensä ja stressaan esimerkiksi pyykkien viikkaamista, kysyn itseltäni miksi pyykit pitää viikata juuri nyt? Ja jos en osaa antaa itselleni hyvää vastausta, annan asian odottaa päivän tai pari.
Viime päivien väsymys onkin syy hiljaisuuteen blogissa mutta kuten sanoin, tänään jaksan jo huomattavasti paremmin joten myös blogin päivittäminen palaa normaaliin rytmiinsä. Viime viikolla pyysin teitä esittämään kysymyksiä ja lupasin vastata niihin vielä viime viikon aikana. Mutta koska loppuviikko meni kuitenkin kuin siivillä ja omat voimani olivat lopussa, vastaaminen siirtyi tämän viikon puolelle. Osa kysymyksistä vaativat hieman pidempää vastausta, joten päätin tehdä jokaisesta kysymyksestä oman postauksen ja huomenna julkaisen niistä ensimmäisen. Aiheena meidän päivärytmi ja mitä teemme päivisin.
Nyt - hyvä kirja ja sänky kuitenkin kutsuu.
Mutta se on hirvittävä tunne, kun on yliväsynyt. Itselläni kroppa muuttuu totaalisen levottomaksi, enkä oikein osaa pysähtyä. Samalla aivot huutavat, että minun pitäisi ottaa rennommin ja välillä on vaikea löytää se kultainen keskitie. Vuosien aikana olen kuitenkin oppinut senkin löytämään. Olen oppinut pakottamaan itseni istahtamaan ja hyväksymään, etten aina pysty kaikkeen. Olen oppinut hyväksymään sen, että voin pitää pienen tauon kirjoittamisesta, pyykit voivat odottaa muutaman päivän ja imurikaan ei mene rikki vaikkei sitä joka toinen päivä käytä. Muutama päivä lepoa ja sitten jaksaa taas paremmin.
Oman rajallisuuden hyväksyminen on vaikeaa mutta tarpeellista. Kukaan ei pysty kaikkeen. Tuntuu siltä, että olemme normalisoineet nykyisen kiire, kiire, kiire elämäntyylin ja harva osaa enää pysähtyä. Siirrymme suorituksesta suoritukseen ja elämme jatkuvasti jaksamisemme rajoilla. Emme oikeastaan pysähdy muuta kuin nukkuessamme. Heti kun istumme alas hetkeksi, kaivamme puhelimen, iPadin, kuulokkeet tai jonkun muun ajanvietteen ja aivojen ärsykkeen esille. Sen sijaan, että istuisimme vaikka 10 minuuttia rauhassa paikallamme ja sulkisimme silmät. Samoin myös äidit voivat saada kaiken -ajatusmaailma on yleistynyt. Itse olen sitä mieltä, että kyllä, äiditkin voivat saada kaiken, mutta se verotta heidän jaksamista huomattavasti. Ehkä jopa niin, että lopulta palavat loppuun täysin. Moni sanoo toimivansa parhaiten paineen alla ja itsekin myönnän olevani yksi heistä. Vuosien aikana olen kuitenkin oppinut, ihan sieltä kantapään kautta sen, kuinka tärkeää on myös elää ilman niitä paineita. Ja kun huomaan olevani väsyneempi kuin yleensä ja stressaan esimerkiksi pyykkien viikkaamista, kysyn itseltäni miksi pyykit pitää viikata juuri nyt? Ja jos en osaa antaa itselleni hyvää vastausta, annan asian odottaa päivän tai pari.
Viime päivien väsymys onkin syy hiljaisuuteen blogissa mutta kuten sanoin, tänään jaksan jo huomattavasti paremmin joten myös blogin päivittäminen palaa normaaliin rytmiinsä. Viime viikolla pyysin teitä esittämään kysymyksiä ja lupasin vastata niihin vielä viime viikon aikana. Mutta koska loppuviikko meni kuitenkin kuin siivillä ja omat voimani olivat lopussa, vastaaminen siirtyi tämän viikon puolelle. Osa kysymyksistä vaativat hieman pidempää vastausta, joten päätin tehdä jokaisesta kysymyksestä oman postauksen ja huomenna julkaisen niistä ensimmäisen. Aiheena meidän päivärytmi ja mitä teemme päivisin.
Nyt - hyvä kirja ja sänky kuitenkin kutsuu.
Kommentit
Lähetä kommentti