Desiré kirjoitti viime viikolla postauksen siitä, miksi raskaana olevat naiset ovat ärsyttäviä ja monessa kohdassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. Itselläni ajatukset karkasivat kuitenkin nopeasti siihen, miten naiset jatkuvasti vertaavat omia raskauksiaan muihin. Olen sanonut useasti, että äitiys ei ole kilpailu. Silti niin monet tekevät siitä juuri sellaisen. Ja äitinä, osallistut siihen halusit tai et. Siitä hetkestä kun raskaustesti osoittaa positiivista, kilpailu alkaa. Ja vertailu alkaa. Olen aina ollut todella avoin omista raskauksistani ja siitä, että ne olivat hankalia. Olen avoimesti puhunut ensimmäisestä synnytyksestäni joka oli kaoottinen. Ja koska olen ollut asioista avoin, olen myös saanut (täysin haluamattani) osallistua tähän, lievästi sanottuna, omituiseen minun raskauteni oli vaikeampi kuin sinun -kilpailuun.
Olen ollut onnekas. Olen saanut kokea kaksi raskautta, vaikkakin vaikeita sellaisia. Ensimmäisessä tein hattutempun ja sairastin hyperemeesin, raskausajan diabeteksen ja vaikean raskausmyrkytyksen. Toisessa selvisin lievemmällä pahoinvoinnilla ja myrkytyksellä (estolääkityksestä huolimatta). Raskausajan diabetes toistui. Mutta silti, olen onnekas. Ja kiitollinen. Tiedän että asiat voisivat olla vieläkin huonommin mutta tiedän myös, että ne olisivat voineet olla paremmin. Joten olen kiitollinen kahdesta raskaudestani ja kahdesta ihanasta lapsestani. Mutta olen myös surullinen ja hieman katkera, siitä että juuri minun raskauteni olivat niin vaikeita.
En ole koskaan kokenut lapsettomuushoitoja, keskenmenoa tai lapsen menetystä. Viimeisen kohdan lähellä olen käynyt, eikä kulu päivääkään ettenkö olisi kiitollinen siitä että lapsemme selvisi lopulta. Mutta se, että joku toinen on ollut minuakin epäonnisempi, ei tarkoita sitä, etteikö minun tunteillani olisi merkitystä. Etteikö niille olisi tilaa. Etteivätkö ne olisi yhtä tärkeitä. Ettenkö saisi niistä puhua.
Myönnän, että kun joku on valittanut minulle kuinka raskasta hänellä on kun hänellä on hieman etova olo ensimmäisten viikkojen aikana, olen päässäni miettinyt kuinka onnekas hän onkaan, kun selviää niin vähällä. Mutta en ikinä sanoisi sitä hänelle. En ikinä vähättelisi hänen tunteitaan tai hänen olotilaansa. En ikinä vähättelisi toisen kokemaa huonoa oloa. Jollekin se etova olo, voi olla hänen pahin olotilansa koskaan. Se voi hänestä tuntua todella raskaalta ja jopa sietämättömältä. Minusta hän ehkä pääsee helpommalla kuin minä pääsin omissa raskauksissani mutta miksi pitäisi verrata meitä toisiimme? Kahden ihmisen erilaiset kokemukset, ovat sellainen asia mitä ei mielestäni voi verrata toisiinsa. Vaikka nämä kaksi ihmistä olisivat kokeneet täysin saman asian, he ovat saattaneet tuntea täysin eri tavoin. Ja tiedättekös, kumpikin on yhtä oikeassa. Kummallakin on oikeus omiin tunteisiinsa. Jonkun toisen erilainen kokemus, ei ole pois minun kokemuksestani. Minulle se etova olo olisi ehkä helpotus, sillä enpähän ainakaan oksenna. Mutta jollekin toiselle, se tuntuu yhtä raskaalta kuin hyperemeesi tuntui minulle.
Se, että joku muu kokee lihassäryn loppuraskaudessa raskaaksi, ei tarkoita sitä että hän ei saisi valittaa voinnistaan vain koska minä koin erilaista kipua raskausmyrkytyksessä. Se, että joku muu kärsii lapsettomuudesta, ei tarkoita sitä ettenkö minä tai joku muu saisi kokea surua siitä, että oma raskaus päättyi odotettua aiemmin ja lapsen keskosuuteen. Kyllä, sain kokea raskauden ja siinä mielessä olen onnekkaampi kuin joku muu, mutta se ei yksin tee kokemuksestani pelkkää pilvillä tanssimista. Se, että joku muu synnyttää alateitse, ei tee minun tai kenenkään muun suunnitellusta-, kiireellisestä- tai hätäsektiosta vähemmän arvokasta tai oikeaa synnytystä. Miksi meidän ylipäätänsä tarvitsee vertailla toistemme tuskaa, iloa tai muitakaan tunteita, kun voimme vain yksinkertaisesti jakaa kokemuksiamme ja tukea toisiamme?
Tiedän että on todella helppoa jäädä oman surunsa ja tuskansa kuplaan vangiksi. Ja kohta sieltä kuplasta ei enää löydy tilaa muiden tunteille ja kokemuksille. Mielestäni on täysin ymmärrettävää, että viettää hetken aikaa horroksessa omassa surkukuplassaan. On tärkeää kohdata omat tunteensa ja työstää niitä rauhassa. Ensin täytyy saada puhua oma suunsa puhtaaksi, ennen kuin voi kuunnella muita. Mutta jossain vaiheessa täytyy yrittää antaa muillekin tilaa kertoa heidän tunteistaan, vaikka ne eivät sinun mielestäsi olisikaan verrattavissa sinun omiin tunteisiin ja kokemuksiin. Mutta kukaan meistä, ei omista yksin oikeutta valittamiseen. Kaikilla on oikeus tuntea kaikki mahdolliset tunteet ja puhua niistä, oli syy niiden takana sitten mikä tahansa.
Olen ollut onnekas. Olen saanut kokea kaksi raskautta, vaikkakin vaikeita sellaisia. Ensimmäisessä tein hattutempun ja sairastin hyperemeesin, raskausajan diabeteksen ja vaikean raskausmyrkytyksen. Toisessa selvisin lievemmällä pahoinvoinnilla ja myrkytyksellä (estolääkityksestä huolimatta). Raskausajan diabetes toistui. Mutta silti, olen onnekas. Ja kiitollinen. Tiedän että asiat voisivat olla vieläkin huonommin mutta tiedän myös, että ne olisivat voineet olla paremmin. Joten olen kiitollinen kahdesta raskaudestani ja kahdesta ihanasta lapsestani. Mutta olen myös surullinen ja hieman katkera, siitä että juuri minun raskauteni olivat niin vaikeita.
En ole koskaan kokenut lapsettomuushoitoja, keskenmenoa tai lapsen menetystä. Viimeisen kohdan lähellä olen käynyt, eikä kulu päivääkään ettenkö olisi kiitollinen siitä että lapsemme selvisi lopulta. Mutta se, että joku toinen on ollut minuakin epäonnisempi, ei tarkoita sitä, etteikö minun tunteillani olisi merkitystä. Etteikö niille olisi tilaa. Etteivätkö ne olisi yhtä tärkeitä. Ettenkö saisi niistä puhua.
Myönnän, että kun joku on valittanut minulle kuinka raskasta hänellä on kun hänellä on hieman etova olo ensimmäisten viikkojen aikana, olen päässäni miettinyt kuinka onnekas hän onkaan, kun selviää niin vähällä. Mutta en ikinä sanoisi sitä hänelle. En ikinä vähättelisi hänen tunteitaan tai hänen olotilaansa. En ikinä vähättelisi toisen kokemaa huonoa oloa. Jollekin se etova olo, voi olla hänen pahin olotilansa koskaan. Se voi hänestä tuntua todella raskaalta ja jopa sietämättömältä. Minusta hän ehkä pääsee helpommalla kuin minä pääsin omissa raskauksissani mutta miksi pitäisi verrata meitä toisiimme? Kahden ihmisen erilaiset kokemukset, ovat sellainen asia mitä ei mielestäni voi verrata toisiinsa. Vaikka nämä kaksi ihmistä olisivat kokeneet täysin saman asian, he ovat saattaneet tuntea täysin eri tavoin. Ja tiedättekös, kumpikin on yhtä oikeassa. Kummallakin on oikeus omiin tunteisiinsa. Jonkun toisen erilainen kokemus, ei ole pois minun kokemuksestani. Minulle se etova olo olisi ehkä helpotus, sillä enpähän ainakaan oksenna. Mutta jollekin toiselle, se tuntuu yhtä raskaalta kuin hyperemeesi tuntui minulle.
Se, että joku muu kokee lihassäryn loppuraskaudessa raskaaksi, ei tarkoita sitä että hän ei saisi valittaa voinnistaan vain koska minä koin erilaista kipua raskausmyrkytyksessä. Se, että joku muu kärsii lapsettomuudesta, ei tarkoita sitä ettenkö minä tai joku muu saisi kokea surua siitä, että oma raskaus päättyi odotettua aiemmin ja lapsen keskosuuteen. Kyllä, sain kokea raskauden ja siinä mielessä olen onnekkaampi kuin joku muu, mutta se ei yksin tee kokemuksestani pelkkää pilvillä tanssimista. Se, että joku muu synnyttää alateitse, ei tee minun tai kenenkään muun suunnitellusta-, kiireellisestä- tai hätäsektiosta vähemmän arvokasta tai oikeaa synnytystä. Miksi meidän ylipäätänsä tarvitsee vertailla toistemme tuskaa, iloa tai muitakaan tunteita, kun voimme vain yksinkertaisesti jakaa kokemuksiamme ja tukea toisiamme?
Tiedän että on todella helppoa jäädä oman surunsa ja tuskansa kuplaan vangiksi. Ja kohta sieltä kuplasta ei enää löydy tilaa muiden tunteille ja kokemuksille. Mielestäni on täysin ymmärrettävää, että viettää hetken aikaa horroksessa omassa surkukuplassaan. On tärkeää kohdata omat tunteensa ja työstää niitä rauhassa. Ensin täytyy saada puhua oma suunsa puhtaaksi, ennen kuin voi kuunnella muita. Mutta jossain vaiheessa täytyy yrittää antaa muillekin tilaa kertoa heidän tunteistaan, vaikka ne eivät sinun mielestäsi olisikaan verrattavissa sinun omiin tunteisiin ja kokemuksiin. Mutta kukaan meistä, ei omista yksin oikeutta valittamiseen. Kaikilla on oikeus tuntea kaikki mahdolliset tunteet ja puhua niistä, oli syy niiden takana sitten mikä tahansa.
Kommentit
Lähetä kommentti