Tänään heräsin siihen, että pienet jalat potkivat minua selkään. Annoin niiden hetken potkia, sillä jos totta puhutaan, tarvitsin hierontaa. Kun sitten pieni ääni alkoi jokellella takanani, käännyin ja sain valtavan, iloisen hymyn vastaukseksi Veetiltä. Hän päätti kuitenkin jatkaa unia vielä hetken päästä ja kun olin itsekin nukahtamassa uudestaan, kuulin Väinön heräävän ja hetken päästä hän kiipesi viereeni sänkyymme. Hän laittoi käsivarret kaulani ympärille, sanoi "mamma" ja antoi minulle suukon poskelle. Voiko aamu enää paremmin alkaa!
Usko tai älä, mutta tästäkin episodista joku olisi voinut olla harmissaan. Koska unet ovat katkonaiset ja lapset herättävät aikaisin. Itsekin toivon joskus että saisin nukkua hetken pidempään ja joskus se onnistuu jos Jaakko nousee lasten kanssa, mutta yleensä on vain todettava että tänäänkin herättiin kukonlaulun aikaan ja aloitettava aamutoimet.
Viime aikoina ihmisiä on puhuttanut paljon se, minkälaisen kuvan voi elämästään antaa sosiaalisessa mediassa. On totta, että somessa voi helposti huijata ja antaa täysin erilaisen kuvan itsestään ja elämästään. Ja monet ovatkin sanoneet, että heitä ärsyttää se kun ihmiset jakavat vain positiivisia asioita some kanavillaan. Minultakin on kysytty, miksi postaukseni ovat enimmäkseen positiivisia ja on kyseenalaistettu sitä, annanko liian ruusuisen kuvan arjestamme.
Mielestäni en. En anna vääränlaista kuvaa arjestamme, vain koska olen positiivinen ihminen. Nautin kotona olosta lasten kanssa, vaikka se välillä raskasta onkin. Emme ole pariskunta, joka riitelisi kovinkaan usein. Saatamme olla asioista eri mieltä mutta osaamme käsitellä erimielisyydet ilman riitoja. Jos kuitenkin riitelisimme jostain, en lähtisi sitä täällä blogissa tai instassa jakamaan. Koska eihän se muille kuuluu.
Taaperollamme on uhmaikä mutta koen että jaksan senkin asian kanssa hyvin, koska tiedän että se on normaali vaihe ja niin, se on juurikin vaihe. Se menee ohi. Ajallaan. En ole nukkunut kokonaista yötä, no en tiedä milloin viimeksi mutta univajekaan ei minua häiritse pahemmin. Tiedän että sekin on vain vaihe ja tiedän, että kun tarvitsen lepoa, sekin järjestyy. Minun tarvitsee vain pyytää.
Myös ihmisille ympärilläni, sattuu ja tapahtuu. Mutta niistä asioista en somessa kerro, siitä syystä että ne eivät koske pelkästään minua. Ne vaikuttavat tietysti minuun mutta en koe oikeudekseni alkaa muiden elämästä kirjoittamaan. Ja niin, on myös asioita joista en koe että haluan kertoa täällä. En kerro mitään, mitä en koe olevani valmis kertomaan. Minunkin elämästäni löytyisi asioita joista valittaa mutta en vain jaksa olla se valittava ihminen. En jaksa elää negatiivisessa ympäristössä.
Jos mielestäsi elämäni ei ole tarpeeksi negatiivissävytteistä, en oikein tiedä mitä sanoa. En oikein voi pyytää sitä anteeksikaan, koska en koe että minun pitäisi muuttaa positiivista elämänasennettani tai kirjoittaa valitusta valituksen perään postauksissani, jotta olisit tyytyväinen.
Miten sitten pystyn olemaan niin positiivinen? Vastaus on helppo ja kaksijakoinen; 1. olen aina ollut positiivinen mutta minulla on aina ollut valtava kontrollintarve ja 2. keskoslapsen saaminen muuttaa kummasti ajatustapaasi.
Kun joudut useiden kuukausien ajan tasapainoilemaan ohuella langalla, elämän ja kuoleman välillä, se jättää sinuun väistämättä jälkensä. Ja oli aika Väinön syntymän jälkeen, jolloin pelko ohjasi elämääni monessa asiassa. Jokaisen kulman takana tuntui vaanivan vaara. En kuitenkaan nauttinut siitä olosta ja päätin tehdä asiaan muutoksen. Työstin paljon ajatuksia ja tunteita, joita raskausmyrkytys, kiireellinen sektio ja Väinön keskosuus minulle aiheutti. Koin, että kun makasin leikkauspöydällä huonovointisena, joku tuolla yläilmoissa sanoi minulle selvä, saat jatkaa elämää maailmassa vielä mutta älä heitä elämääsi hukkaan. Kaikki tämä, on antanut minulle erilaisen tavan nähdä elämää. En enää stressaa olemattomista asioista tai murehdi turhia. Mutta kyllä, minullakin on hetkeni jolloin kaikki tuntuu raskaalta ja ylivoimaiselta. Tiedän myös, että se tunne menee ohi ja omalla asenteellani voin vaikuttaa siihen, milloin se ohi menee. En väitä, että kaikki elämässä olisi omasta asenteestasi kiinni mutta joskus se on ja niin kauan kun pystyn itse vaikuttamaan asenteellani elämääni, aion sen tehdä.
Usko tai älä, mutta tästäkin episodista joku olisi voinut olla harmissaan. Koska unet ovat katkonaiset ja lapset herättävät aikaisin. Itsekin toivon joskus että saisin nukkua hetken pidempään ja joskus se onnistuu jos Jaakko nousee lasten kanssa, mutta yleensä on vain todettava että tänäänkin herättiin kukonlaulun aikaan ja aloitettava aamutoimet.
Viime aikoina ihmisiä on puhuttanut paljon se, minkälaisen kuvan voi elämästään antaa sosiaalisessa mediassa. On totta, että somessa voi helposti huijata ja antaa täysin erilaisen kuvan itsestään ja elämästään. Ja monet ovatkin sanoneet, että heitä ärsyttää se kun ihmiset jakavat vain positiivisia asioita some kanavillaan. Minultakin on kysytty, miksi postaukseni ovat enimmäkseen positiivisia ja on kyseenalaistettu sitä, annanko liian ruusuisen kuvan arjestamme.
Mielestäni en. En anna vääränlaista kuvaa arjestamme, vain koska olen positiivinen ihminen. Nautin kotona olosta lasten kanssa, vaikka se välillä raskasta onkin. Emme ole pariskunta, joka riitelisi kovinkaan usein. Saatamme olla asioista eri mieltä mutta osaamme käsitellä erimielisyydet ilman riitoja. Jos kuitenkin riitelisimme jostain, en lähtisi sitä täällä blogissa tai instassa jakamaan. Koska eihän se muille kuuluu.
Taaperollamme on uhmaikä mutta koen että jaksan senkin asian kanssa hyvin, koska tiedän että se on normaali vaihe ja niin, se on juurikin vaihe. Se menee ohi. Ajallaan. En ole nukkunut kokonaista yötä, no en tiedä milloin viimeksi mutta univajekaan ei minua häiritse pahemmin. Tiedän että sekin on vain vaihe ja tiedän, että kun tarvitsen lepoa, sekin järjestyy. Minun tarvitsee vain pyytää.
Myös ihmisille ympärilläni, sattuu ja tapahtuu. Mutta niistä asioista en somessa kerro, siitä syystä että ne eivät koske pelkästään minua. Ne vaikuttavat tietysti minuun mutta en koe oikeudekseni alkaa muiden elämästä kirjoittamaan. Ja niin, on myös asioita joista en koe että haluan kertoa täällä. En kerro mitään, mitä en koe olevani valmis kertomaan. Minunkin elämästäni löytyisi asioita joista valittaa mutta en vain jaksa olla se valittava ihminen. En jaksa elää negatiivisessa ympäristössä.
Jos mielestäsi elämäni ei ole tarpeeksi negatiivissävytteistä, en oikein tiedä mitä sanoa. En oikein voi pyytää sitä anteeksikaan, koska en koe että minun pitäisi muuttaa positiivista elämänasennettani tai kirjoittaa valitusta valituksen perään postauksissani, jotta olisit tyytyväinen.
Miten sitten pystyn olemaan niin positiivinen? Vastaus on helppo ja kaksijakoinen; 1. olen aina ollut positiivinen mutta minulla on aina ollut valtava kontrollintarve ja 2. keskoslapsen saaminen muuttaa kummasti ajatustapaasi.
Kun joudut useiden kuukausien ajan tasapainoilemaan ohuella langalla, elämän ja kuoleman välillä, se jättää sinuun väistämättä jälkensä. Ja oli aika Väinön syntymän jälkeen, jolloin pelko ohjasi elämääni monessa asiassa. Jokaisen kulman takana tuntui vaanivan vaara. En kuitenkaan nauttinut siitä olosta ja päätin tehdä asiaan muutoksen. Työstin paljon ajatuksia ja tunteita, joita raskausmyrkytys, kiireellinen sektio ja Väinön keskosuus minulle aiheutti. Koin, että kun makasin leikkauspöydällä huonovointisena, joku tuolla yläilmoissa sanoi minulle selvä, saat jatkaa elämää maailmassa vielä mutta älä heitä elämääsi hukkaan. Kaikki tämä, on antanut minulle erilaisen tavan nähdä elämää. En enää stressaa olemattomista asioista tai murehdi turhia. Mutta kyllä, minullakin on hetkeni jolloin kaikki tuntuu raskaalta ja ylivoimaiselta. Tiedän myös, että se tunne menee ohi ja omalla asenteellani voin vaikuttaa siihen, milloin se ohi menee. En väitä, että kaikki elämässä olisi omasta asenteestasi kiinni mutta joskus se on ja niin kauan kun pystyn itse vaikuttamaan asenteellani elämääni, aion sen tehdä.
Kommentit
Lähetä kommentti