Olen kokenut kiireellisen sektion ja olen kokenut alatiesynnytyksen. Olen kokenut kaoottisen, komplikaatioriskejä täynnä olevan synnytyksen ja jokseenkin rauhallisen synnytyksen ilman komplikaatioita. Olen kokenut synnytystraumoja, synnytyspelkoa ja pelkojen voittamisen. Ja olen mielenkiinnolla seurannut vallitsevaa keskustelua Minä myös synnyttäjänä -kampanjan ympärillä. Ennen kuin luet kirjoitukseni, haluan varoittaa että se sisältää minun kokemukseni traumaattisesta synnytyksestä. Jos siis et halua lukea ongelmallisesta synntyksestä tai jos olet juuri menossa synnyttämään lähiaikoina, en suosittele lukemaan tätä.
Monet ovat sitä mieltä että kyseinen kampanja vain lietsoo pelkoa ja säikäyttää tulevat synnyttäjät. Ja he ovat oikeassa, sillä varmasti kauhukokemusten lukeminen aiheuttaa pelon tunteita mutta samalla olen itse sitä mieltä, että on hyvä että näistäkin synnytyksistä puhutaan ääneen. Niillä levitetään tietoa siitä, miltä synnytys voi myös näyttää ja tuntua. Mitä siellä voi tapahtua. Se, että olet kokenut vaikean ja raskaan synnytyksen, ei tarkoita sitä, ettet saisi puhua siitä.
Esikoisemme syntyi kiireellisellä sektiolla minun vaikean raskausmyrkytyksen takia. Suunnitelmana oli käynnistää synnytys ja että synnyttäisin alateitse. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, sillä ensimmäisten supistusten myötä myös jo valmiiksi voimakas myrkytys lähti etenemään entistä vauhdikkaammin. Kehoni valtasi järkyttävät kivut. Minut siirrettiin vauhdilla osastolta synnytysosaston valmisteluhuoneeseen ja koska silmäni oli peitetty täysin, jotta valot eivät ärsyttäisi silmiäni ja aiheuttaisi enempää päänsärkyä, en nähnyt yhtään mitä minulle tehtiin. Sen sijaan tunsin valtavaa kipua kropassani. Kuin koko kroppani olisi yrittänyt tukahduttaa ja hukuttaa minut. Yksi kätilö nojasi rintakehäni yli jotta pysyisin paikallani, koska kiemurtelin tuskissani. Molemmissa käsissäni kätilöt laittoivat minulle tippoja, toisesta käsivarresta otettiin myös labrakokeita. Tunsin kuinka joku nosti jalkani levälleen ja toinen ihminen teki minulle alapäätutkimuksen. Kaikki tapahtui samaan aikaan, eikä kukaan kertonut minulle mistään mitään. Mieheni tuotiin huoneeseen ja hän oli jokseenkin järkyttynyt näkemästään. Ymmärrettävästi. Meille kerrottiin että heti kun tilani saataisiin magnesiumtipalla stabiiliksi, minulle tehtäisiin kiireellinen sektio. Mieheni ei saisi olla mukana leikkaussalissa, koska komplikaatioriski oli suuri. Itse sektio meni nopeasti. Ongelmia tuottivat epiduraali joka ei alkuun puuduttanut vasenta puolta kehostani ja minun heikko tilani. Lapsemme vietiin suoraan salista vastasyntyneiden teholle keskosuutensa vuoksi. Näin hänet ensimmäistä kertaa 25 tunnin ikäisenä. 2,5 vuorokautta meitä hoidettiin eri osastoilla, hän vastasyntyneiden teholla ja minä tehostetussa valvonnassa synnärillä koska aikuisten teho-osasto oli täynnä.
Se, että synnytin sektiolla vaikkakin vastoin alkuperäistä toivettani, ei ollut minulle suuri ongelma. Se oli ainut tapa pelastaa sekä vauvan että minun henkeni. Kuitenkin synnytystapani on aiheuttanut monenmoista kommenttia vuosien aikana. Sektiota on vähätelty ja minulle on surkuteltu kun en ole saanut kokea oikeaa synnytystä. Tuskin olin päässyt synnäriltä kotiin toisen synnytykseni jälkeen joka oli alatiesynnytys, kun sain kuulla ensimmäisen kommentin kuinka vihdoinkin sinäkin, Jennie, olet synnyttänyt ihan oikeasti. Huvittavinta on se, että tällaiset kommentit tulevat aina niiltä, jotka eivät ole koskaan sektiota kokeneet eivätkä siten voi ymmärtää miten vähättelevältä juuri tuollaiset kommentit voivat tuntua. Ihan kuin ensimmäinen synnytykseni ei olisi ollut oikea. Todellinen. Tämän määritelmän mukaan, myöskään esikoiseni ei olisi "oikea". Mutta voin kertoa että hän on juuri oikeanlainen. Aivan kuten synnytys jolloin hän saapui tähän maailmaan.
Toinen synnytykseni lähti sponttaanisti käyntiin vesien menolla. 25 tunnin uurastuksen jälkeen sain vauvan syliini. Kaikki meni hyvin ja pientä päänvaivaa aiheutti ainoastaan vanha sektiohaavani loppua kohden. Itse koin etten jaksaisi ponnistusvaihetta ja totesin että joko mieheni tai kätilö saisi ponnistaa puolestani, mutta kuulemma synnyttäminen ei ole sellainen asia minkä voi ulkoistaa muille hoidettavaksi. Ainakaan niin myöhään raskausprosessissa.
Mielestäni synnytys on aina synnytys. Jos maailmaan ilmestyy lapsi sinun kropastasi, olet synnyttänyt. Ihan sama, tapahtuuko se ilmestyminen alapään kautta tai lääkärin tekemän viillon kautta vatsastasi. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, miten pahalta tuntuu kun se unelma upeasta synnytyksestä ei toteudu. Mutta loppupeleissä kaikkein tärkeintä ei ole synnytystapa, vaan se pienen pieni ihme jonka saat vierellesi. Se, saapuuko pieni ihme maailmaan niin että repii alapääsi Alatalosta-Ylätaloon (Välitalosta ei edes puhuta, mutta veikkaan että Olli ja Kersti tai ketkä siellä nyt asuvatkaan, saavat ainakin väliaikaisesti etsiä itselleen toisen kodin) vaiko niin, että saat arven vatsallesi loppuelämäksesi, ei ole tärkeintä. Kroppasi tekee mielettömän työn joka tapauksessa. Olet saattanut uuden elämän tähän maailmaan. Olet ihan mahtava!
Olisivatko lääkärit ja kätilöt voineet ensimmäisen synnytykseni aikana kertoa minulle enemmän siitä mitä tapahtui ja miksi? Ehdottomasti. Olisinko pystynyt sisäistämään tiedon niin että se olisi rauhoittanut minua? Ehkä, mutta tuskin. Koska myrkytys eteni vauhdilla, kätilöiden ja lääkäreiden piti edetä vauhdikkaasti. Siinä tilanteessa ei kerta kaikkiaan ollut aikaa kertoa minulle enempää kuin kerrottiin. Eikä liiallinen tieto olisi auttanut minua vaan päinvastoin se olisi lisännyt tuskaani. Minulle ei myöskään annettu vaihtoehtoja muuhun kuin ronskiin sisätilatutkimukseen, kiireelliseen leikkaukseen valmisteluun ja kiireelliseen sektioon, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Olen tavannut sekä hoitajia että lääkäreitä jotka olivat mukana tuossa kaoottisessa tilanteessa. He ovat kertoneet minulle miksi mitäkin tehtiin ja heidän ajatuksiaan tilanteesta. Minä olen vastavuoroisesti kertonut omat ajatukseni ja tunteeni kokemuksesta. En ole koskaan kokenut tarvetta syyllistää heitä tapahtuneesta. Tiedän ettei kukaan heistä halunnut minulle sellaista kokemusta jonka sain. Nyt ei vaan ollut tarjolla muunlaista kokemusta. Tiedän että kaikki mitä tehtiin, tehtiin vauvan ja minun hyvinvointi pääprioriteettina. Ja siitä olen heille ikuisesti kiitollinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö joku muu samaa kokenut saisi olla siitä murheissaan.
En ole ikinä ajatellut että kukaan kätilöistä tai lääkäreistä, olisi tahallaan halunnut satuttaa minua. Koko synnytysprosessiin liittyy vahvasti sana ehkä. Ehkä olisi voitu kertoa minulle enemmän tapahtumista. Ehkä olisi voitu käynnistää aiemmin synnytys. Ainut 100% varma asia on, että se mitä tehtiin, pelasti esikoisemme ja minun henkeni. Siitä olen kiitollinen. Nämä tapahtumat jättivät minulle kuitenkin melkoisia mörköjä päähän. Mutta juuri siksi myös pyysin keskusteluapua jotta niistä ei tulisi elämääni hallitsevia ongelmia. Ja koenkin, että juuri se että olen saanut puhua asiasta on auttanut minua paljon. Minua on pyydetty useaan otteeseen luennoimaan kätilöopiskelijoille synnytyksestäni ja keskoslapsen vanhemmuudesta. Viimeksi pari viikkoa sitten pidin kyseisen luennon. Koen, että kokemukseni otetaan tosissaan ja ajatuksiani arvostetaan. Aika parantaa haavat kyllä mutta syvät haavat jättävät myös arpia. Tällaista kokemusta ei koskaan unohda mutta sen kanssa oppii elämään. Enkä myöskään halua unohtaa kaikkea, sillä vaikka ensimmäinen synnytykseni oli traumaattinen, se oli kuitenkin merkittävimpiä hetkiä elämässäni - minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti. Ja mikään, ei mikään, saa minua toivomaan etten muistaisi sitä hetkeä.
P.S. Välitalossa asuvat Liisa, Saku ja Naku. Katsoin Googlesta.
Monet ovat sitä mieltä että kyseinen kampanja vain lietsoo pelkoa ja säikäyttää tulevat synnyttäjät. Ja he ovat oikeassa, sillä varmasti kauhukokemusten lukeminen aiheuttaa pelon tunteita mutta samalla olen itse sitä mieltä, että on hyvä että näistäkin synnytyksistä puhutaan ääneen. Niillä levitetään tietoa siitä, miltä synnytys voi myös näyttää ja tuntua. Mitä siellä voi tapahtua. Se, että olet kokenut vaikean ja raskaan synnytyksen, ei tarkoita sitä, ettet saisi puhua siitä.
Esikoisemme syntyi kiireellisellä sektiolla minun vaikean raskausmyrkytyksen takia. Suunnitelmana oli käynnistää synnytys ja että synnyttäisin alateitse. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, sillä ensimmäisten supistusten myötä myös jo valmiiksi voimakas myrkytys lähti etenemään entistä vauhdikkaammin. Kehoni valtasi järkyttävät kivut. Minut siirrettiin vauhdilla osastolta synnytysosaston valmisteluhuoneeseen ja koska silmäni oli peitetty täysin, jotta valot eivät ärsyttäisi silmiäni ja aiheuttaisi enempää päänsärkyä, en nähnyt yhtään mitä minulle tehtiin. Sen sijaan tunsin valtavaa kipua kropassani. Kuin koko kroppani olisi yrittänyt tukahduttaa ja hukuttaa minut. Yksi kätilö nojasi rintakehäni yli jotta pysyisin paikallani, koska kiemurtelin tuskissani. Molemmissa käsissäni kätilöt laittoivat minulle tippoja, toisesta käsivarresta otettiin myös labrakokeita. Tunsin kuinka joku nosti jalkani levälleen ja toinen ihminen teki minulle alapäätutkimuksen. Kaikki tapahtui samaan aikaan, eikä kukaan kertonut minulle mistään mitään. Mieheni tuotiin huoneeseen ja hän oli jokseenkin järkyttynyt näkemästään. Ymmärrettävästi. Meille kerrottiin että heti kun tilani saataisiin magnesiumtipalla stabiiliksi, minulle tehtäisiin kiireellinen sektio. Mieheni ei saisi olla mukana leikkaussalissa, koska komplikaatioriski oli suuri. Itse sektio meni nopeasti. Ongelmia tuottivat epiduraali joka ei alkuun puuduttanut vasenta puolta kehostani ja minun heikko tilani. Lapsemme vietiin suoraan salista vastasyntyneiden teholle keskosuutensa vuoksi. Näin hänet ensimmäistä kertaa 25 tunnin ikäisenä. 2,5 vuorokautta meitä hoidettiin eri osastoilla, hän vastasyntyneiden teholla ja minä tehostetussa valvonnassa synnärillä koska aikuisten teho-osasto oli täynnä.
Se, että synnytin sektiolla vaikkakin vastoin alkuperäistä toivettani, ei ollut minulle suuri ongelma. Se oli ainut tapa pelastaa sekä vauvan että minun henkeni. Kuitenkin synnytystapani on aiheuttanut monenmoista kommenttia vuosien aikana. Sektiota on vähätelty ja minulle on surkuteltu kun en ole saanut kokea oikeaa synnytystä. Tuskin olin päässyt synnäriltä kotiin toisen synnytykseni jälkeen joka oli alatiesynnytys, kun sain kuulla ensimmäisen kommentin kuinka vihdoinkin sinäkin, Jennie, olet synnyttänyt ihan oikeasti. Huvittavinta on se, että tällaiset kommentit tulevat aina niiltä, jotka eivät ole koskaan sektiota kokeneet eivätkä siten voi ymmärtää miten vähättelevältä juuri tuollaiset kommentit voivat tuntua. Ihan kuin ensimmäinen synnytykseni ei olisi ollut oikea. Todellinen. Tämän määritelmän mukaan, myöskään esikoiseni ei olisi "oikea". Mutta voin kertoa että hän on juuri oikeanlainen. Aivan kuten synnytys jolloin hän saapui tähän maailmaan.
Toinen synnytykseni lähti sponttaanisti käyntiin vesien menolla. 25 tunnin uurastuksen jälkeen sain vauvan syliini. Kaikki meni hyvin ja pientä päänvaivaa aiheutti ainoastaan vanha sektiohaavani loppua kohden. Itse koin etten jaksaisi ponnistusvaihetta ja totesin että joko mieheni tai kätilö saisi ponnistaa puolestani, mutta kuulemma synnyttäminen ei ole sellainen asia minkä voi ulkoistaa muille hoidettavaksi. Ainakaan niin myöhään raskausprosessissa.
Mielestäni synnytys on aina synnytys. Jos maailmaan ilmestyy lapsi sinun kropastasi, olet synnyttänyt. Ihan sama, tapahtuuko se ilmestyminen alapään kautta tai lääkärin tekemän viillon kautta vatsastasi. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, miten pahalta tuntuu kun se unelma upeasta synnytyksestä ei toteudu. Mutta loppupeleissä kaikkein tärkeintä ei ole synnytystapa, vaan se pienen pieni ihme jonka saat vierellesi. Se, saapuuko pieni ihme maailmaan niin että repii alapääsi Alatalosta-Ylätaloon (Välitalosta ei edes puhuta, mutta veikkaan että Olli ja Kersti tai ketkä siellä nyt asuvatkaan, saavat ainakin väliaikaisesti etsiä itselleen toisen kodin) vaiko niin, että saat arven vatsallesi loppuelämäksesi, ei ole tärkeintä. Kroppasi tekee mielettömän työn joka tapauksessa. Olet saattanut uuden elämän tähän maailmaan. Olet ihan mahtava!
Olisivatko lääkärit ja kätilöt voineet ensimmäisen synnytykseni aikana kertoa minulle enemmän siitä mitä tapahtui ja miksi? Ehdottomasti. Olisinko pystynyt sisäistämään tiedon niin että se olisi rauhoittanut minua? Ehkä, mutta tuskin. Koska myrkytys eteni vauhdilla, kätilöiden ja lääkäreiden piti edetä vauhdikkaasti. Siinä tilanteessa ei kerta kaikkiaan ollut aikaa kertoa minulle enempää kuin kerrottiin. Eikä liiallinen tieto olisi auttanut minua vaan päinvastoin se olisi lisännyt tuskaani. Minulle ei myöskään annettu vaihtoehtoja muuhun kuin ronskiin sisätilatutkimukseen, kiireelliseen leikkaukseen valmisteluun ja kiireelliseen sektioon, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Olen tavannut sekä hoitajia että lääkäreitä jotka olivat mukana tuossa kaoottisessa tilanteessa. He ovat kertoneet minulle miksi mitäkin tehtiin ja heidän ajatuksiaan tilanteesta. Minä olen vastavuoroisesti kertonut omat ajatukseni ja tunteeni kokemuksesta. En ole koskaan kokenut tarvetta syyllistää heitä tapahtuneesta. Tiedän ettei kukaan heistä halunnut minulle sellaista kokemusta jonka sain. Nyt ei vaan ollut tarjolla muunlaista kokemusta. Tiedän että kaikki mitä tehtiin, tehtiin vauvan ja minun hyvinvointi pääprioriteettina. Ja siitä olen heille ikuisesti kiitollinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö joku muu samaa kokenut saisi olla siitä murheissaan.
En ole ikinä ajatellut että kukaan kätilöistä tai lääkäreistä, olisi tahallaan halunnut satuttaa minua. Koko synnytysprosessiin liittyy vahvasti sana ehkä. Ehkä olisi voitu kertoa minulle enemmän tapahtumista. Ehkä olisi voitu käynnistää aiemmin synnytys. Ainut 100% varma asia on, että se mitä tehtiin, pelasti esikoisemme ja minun henkeni. Siitä olen kiitollinen. Nämä tapahtumat jättivät minulle kuitenkin melkoisia mörköjä päähän. Mutta juuri siksi myös pyysin keskusteluapua jotta niistä ei tulisi elämääni hallitsevia ongelmia. Ja koenkin, että juuri se että olen saanut puhua asiasta on auttanut minua paljon. Minua on pyydetty useaan otteeseen luennoimaan kätilöopiskelijoille synnytyksestäni ja keskoslapsen vanhemmuudesta. Viimeksi pari viikkoa sitten pidin kyseisen luennon. Koen, että kokemukseni otetaan tosissaan ja ajatuksiani arvostetaan. Aika parantaa haavat kyllä mutta syvät haavat jättävät myös arpia. Tällaista kokemusta ei koskaan unohda mutta sen kanssa oppii elämään. Enkä myöskään halua unohtaa kaikkea, sillä vaikka ensimmäinen synnytykseni oli traumaattinen, se oli kuitenkin merkittävimpiä hetkiä elämässäni - minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti. Ja mikään, ei mikään, saa minua toivomaan etten muistaisi sitä hetkeä.
P.S. Välitalossa asuvat Liisa, Saku ja Naku. Katsoin Googlesta.
Kommentit
Lähetä kommentti