Kun aloitin ylä-asteen, meillä oli ryhmäytymispäivä luokan kanssa ja saimme kiertää rasteilla tekemässä tehtäviä yhdessä. Yksi tehtävistä oli riipputikkaita pitkin puuhun kiipeäminen ja sieltä heittäytyminen toisesta puusta roikkuvaan tankoon. Pelkäsin jo silloin korkeita paikkoja ja aavistin etten uskaltaisi hypätä. Kiipesin kuitenkin puuhun mutta kun piti hypätä, jalkani eivät suostuneet liikkumaan. Kokeilin muutaman kerran hypätä mutta jalkani eivät suostuneet tekemään yhteistyötä muun kropan kanssa. Aivoni huusivat minulle että koko homma on täyttä hulluutta. Lopulta sain kiivetä tikkaat takaisin alas.
Ajoittain mietin tuota tapahtumaa ja aina muistan kuinka minua harmitti epäonnistuminen. Kyse ei ole mistään suuresta harmituksesta tai asiasta jota mietin päivittäin, viikottain tai edes kerran kuussa. Mutta aina joskus se tulee mieleen ja mietin, että olisi ollut kiva voittaa pelkonsa. Voittaa itsensä.
Eilen kävimme mieheni kanssa Yyterissä seikkailupuisto Huikeessa. Minulla ei ollut suurempia odotuksia itseltäni. Tunnen itseni ja tiedän että pelkään korkeita paikkoja. Päätin kuitenkin lähteä seikkailemaan ja kiipeilemään sellaisella asenteella, että saattaisin yllättää itseni. Ja jos ei muuta, niin päästiinpähän viettämään muutama tunti aikaa kahdestaan.
Alku meni kuten voi arvata. Minua jännitti ja Jaakko sai kannustaa minua eteenpäin. Olimme molemmat hyvällä mielellä kuitenkin. Kun siirryimme keskivaikeille radoille, roolit vaihtuivat. Yhtäkkiä minä olinkin se joka liikkui ninjan lailla esteiden läpi, enkä pelännyt korkeuksia. Jaakko puolestaan jännittyi ja reagoi korkeuteen. Selvitimme kuitenkin jopa osittain 13 m korkeudessa sijaitsevan radan, tehtävineen ja liukuineen.
Viimeisenä vuorossa oli vapaa hyppy. Eihän se tehtävänä kuulostanut vaikelta. Helppo rata ylös, valjaat kiinni vaijeriin ja hyppy suoraan alas. Tiesin kuitenkin että tämä olisi minulle se todellinen itsensä ylittämistä vaativa tehtävä. Hyppy ei tuottanut Jaakkolle suurempia ongelmia mutta entäs minulle? No, sanotaanko että kiivetessäni rataa minusta tuli jälleen se pelokas 13-vuotias, ylä-asteen juuri aloittanut tyttö. Istuin reunalle, valmiina hyppäämään...mutta ei! Koko kroppani huusi että tämä on taas täyttä hulluutta! Onhan se täysin järjen vastaista heittäytyä alas sellaisista korkeuksista.
Päätin kuitenkin että tällä kertaa en antaisi periksi. Nyt minulla oli mahdollisuus korjata edes osittain tuo 13-vuotiaana koettu epäonnistuminen. Yksi...kaksi...kolme...EI! Jalat ja kädet eivät tahtoneet liikkua. Muutama syvä hengitys niin että keuhkot täyttyivät ilmasta sinne loppuun asti. Niinkuin oikeasti kuuluisi hengittää koko ajan mutta mikä unohtuu helposti arjen kiireissä ja stressaavissa tilanteissa. Uusi yritys. Yksi...kaksi...kolme. Ja alas. Yhtäkkiä tipuin suoraan alaspäin vauhdilla ja lopulta vaijeri hidasti vauhtiani. Laskeuduin rauhallisesti maahan ja olin niin tyytyväinen itseeni. 13-vuotiaan päihittäminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä!
P.S. Jos haluatte nähdä hyppyni, käykääpä kurkkaamassa videota instagramissa @aitiydenihanuus. Ja samalla kun siellä olette, voitte laittaa sivuni seurantaan.
Ajoittain mietin tuota tapahtumaa ja aina muistan kuinka minua harmitti epäonnistuminen. Kyse ei ole mistään suuresta harmituksesta tai asiasta jota mietin päivittäin, viikottain tai edes kerran kuussa. Mutta aina joskus se tulee mieleen ja mietin, että olisi ollut kiva voittaa pelkonsa. Voittaa itsensä.
Eilen kävimme mieheni kanssa Yyterissä seikkailupuisto Huikeessa. Minulla ei ollut suurempia odotuksia itseltäni. Tunnen itseni ja tiedän että pelkään korkeita paikkoja. Päätin kuitenkin lähteä seikkailemaan ja kiipeilemään sellaisella asenteella, että saattaisin yllättää itseni. Ja jos ei muuta, niin päästiinpähän viettämään muutama tunti aikaa kahdestaan.
Alku meni kuten voi arvata. Minua jännitti ja Jaakko sai kannustaa minua eteenpäin. Olimme molemmat hyvällä mielellä kuitenkin. Kun siirryimme keskivaikeille radoille, roolit vaihtuivat. Yhtäkkiä minä olinkin se joka liikkui ninjan lailla esteiden läpi, enkä pelännyt korkeuksia. Jaakko puolestaan jännittyi ja reagoi korkeuteen. Selvitimme kuitenkin jopa osittain 13 m korkeudessa sijaitsevan radan, tehtävineen ja liukuineen.
Viimeisenä vuorossa oli vapaa hyppy. Eihän se tehtävänä kuulostanut vaikelta. Helppo rata ylös, valjaat kiinni vaijeriin ja hyppy suoraan alas. Tiesin kuitenkin että tämä olisi minulle se todellinen itsensä ylittämistä vaativa tehtävä. Hyppy ei tuottanut Jaakkolle suurempia ongelmia mutta entäs minulle? No, sanotaanko että kiivetessäni rataa minusta tuli jälleen se pelokas 13-vuotias, ylä-asteen juuri aloittanut tyttö. Istuin reunalle, valmiina hyppäämään...mutta ei! Koko kroppani huusi että tämä on taas täyttä hulluutta! Onhan se täysin järjen vastaista heittäytyä alas sellaisista korkeuksista.
Päätin kuitenkin että tällä kertaa en antaisi periksi. Nyt minulla oli mahdollisuus korjata edes osittain tuo 13-vuotiaana koettu epäonnistuminen. Yksi...kaksi...kolme...EI! Jalat ja kädet eivät tahtoneet liikkua. Muutama syvä hengitys niin että keuhkot täyttyivät ilmasta sinne loppuun asti. Niinkuin oikeasti kuuluisi hengittää koko ajan mutta mikä unohtuu helposti arjen kiireissä ja stressaavissa tilanteissa. Uusi yritys. Yksi...kaksi...kolme. Ja alas. Yhtäkkiä tipuin suoraan alaspäin vauhdilla ja lopulta vaijeri hidasti vauhtiani. Laskeuduin rauhallisesti maahan ja olin niin tyytyväinen itseeni. 13-vuotiaan päihittäminen ei ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä!
P.S. Jos haluatte nähdä hyppyni, käykääpä kurkkaamassa videota instagramissa @aitiydenihanuus. Ja samalla kun siellä olette, voitte laittaa sivuni seurantaan.
Kommentit
Lähetä kommentti