Viime viikolla se sitten varmistui. Nimittäin päivämäärä, jolloin palaan töihin äitiyslomani jälkeen. Olen ollut täysin tietoinen siitä että palaan töihin loppuvuoden puolella mutta jotenkin olen koko ajan siirtänyt päivämäärän lukkoon lyömistä ihan viimeiseen asti ja vältellyt lopullisen päätöksen tekoa. Nyt kun päivämäärä on kuitenkin tiedossa, olo on oikeastaan aika rauhallinen ja hyvä. Kuviot ovat nyt selvät.
Toinenkin asia vaikuttaa siihen että voin olla rauhallisin mielin töihin paluun suhteen. Oikeastaan se on vaikuttanut jo koko äitiysloman ajan ja olen voinut nauttia äitiyslomasta levollisin mielin. Mikä? Tieto siitä että minulla on työpaikka johon palata. Tiedän minne olen palaamassa ja tiedän että työkaverit ovat aivan huippuja.
En todellakaan ota sitä itsestäänselvyytenä että minulla on työpaikka odottamassa. Muistan kuinka sekä lähihoitajaksi että sosionomiksi valmistuessani, meille painotettiin oikeuksistamme työntekijöinä. Meille kerrottiin miten toimia kun niitä oikeuksia poljettiin. En kuitenkaan koskaan ajatellut tarvitsevani sitä tietoa mitä minulle silloin tarjottiin.
Todellisuus työelämän raakuudesta kuitenkin paljastui minulle jo ensimmäisen raskauteni aikana, kun silloinen esimieheni totesi minulle päin kasvojani että en saisi vakipaikkaa koska no, työnantaja halusi paikalle sellaisen työntekijän joka ei ole jäämässä heti syksyllä pois ja minulla kun alkaa se äitiysloma syksyllä. Olisin voinut viedä asian liittoon ja ajatus kävi kyllä mielessäni mutta lopulta kaksi asiaa vaikutti siihen etten tehnyt sitä. Ensinnäkin hyperemeesi ja muuten vaikea raskaus sekä raskas työvuosi oli imenyt minusta kaikki ylimääräiset voimat. Toiseksi, en uskaltanut.
En luottanut siihen että minua uskottaisiin. En uskaltanut pitää puoliani. Sitten oli vielä sekin että jos olisin voittanut jutun, veikkaan että tunnelma työpaikalla olisi aika nihkeä kun aikoinaan palaisin sinne. Eikä se olisi nihkeä vain minun ja paikan silloisen esimiehen välillä, vaan se kaikki väistämättä vaikuttaisi myös koko työyhteisöön koska ihmiset puhuvat ja rikkinäinen puhelin on ihan oikea ilmiö. Päätin siis antaa asian olla, käyttää kaiken energiani raskauteeni ja siihen että nauttisin äidiksi tulemisesta sekä äitiydestä. Luotin siihen että asioilla on tapana järjestyä.
Hakiessani nykyiseen työhöni, en todellakaan uskonut että saisin paikan. Tiesin että paperilla olin pätevä hakija ja tiesin että olen hyvä työssäni. Minulla oli myös motivaatiota kehittyä entisestään. Mutta tiesin myös, että se että olin ollut 1,5 vuotta poissa työelämästä (kotona lapseni kanssa), nuori ikäni (lapsia saattaisi tulla lisää) ja että minulla oli kotona pieni lapsi (joka varmasti jossain vaiheessa sairastelisi ja joutuisin jäämään töistä pois hoitaakseni häntä), saatettaisiin käyttää minua vastaan ja paikan saisi joku joka oli jo ohittanut pienlapsivuodet. Tai jolla ne häämöttivät edessä luultavasti vasta vuosien päästä.
Kun lähdin ryhmähaastattelusta muistan ajatelleeni että kiva kun nyt pyysivät tähän mutta yksilöhaastatteluun minun on turha odottaa kutsua. Ja olin tyytyväinen että olin allekirjoittanut määräaikaisen sopimuksen edelliseen työpaikkaani joten ainakin minulla oli tiedossa töitä joksikin aikaa ja sain lisäaikaa löytää jotain pysyvää jatkoon. Kutsu tuli kuitenkin yksilöhaastatteluun ja sieltä lähtiessäni valmistauduin saamaan kiva-kun-kävit,-palkkaamme-kuitenkin-jonkun-toisen puhelun. Muutama päivä haastattelun jälkeen tein positiivisen raskaustestin.
Kun sitten yllätyksekseni sain puhelun jossa minua onniteltiin ja minulle tarjottiin töitä nykyisestä työpaikastani, olin aavistuksen peloissani kun kerroin että ai niin, olen taas raskaana. Sain kuitenkin kuulla että kiva juttu, onneksi olkoon, paikka on edelleen sinun jos haluat. Olen aika varma että itku joka minulta siinä hetkessä pääsi, ei johtunut pelkästään alkuraskauden hormonaalisista muutoksista kehossani vaan olin ihan aidosti kiitollinen siitä, että maailmassa on edelleen olemassa hyviä ihmisiä.
Katsokaas kun noiden ryhmä-ja yksilöhaastatteluiden ja tuon onneksi-olkoon-tarjoamme-sinulle-vakituista-virkaa puhelinsoiton välissä, olin ehtinyt jo ilmoittaa vanhaan työpaikkaani että olen jälleen raskaana. Onnittelun lisäksi minua pyydettiin allekirjoittamaan uusi työsopimus joka loppuisi siihen kun uusi äitiyslomani alkaisi. Näin ollen työnantaja välttyisi maksamaan palkkaa minulle ensimmäiseltä ajalta äitiyslomani aikana.
Summa summarum: asioilla tosiaan on tapana järjestyä ja nuoren naisen asema työmarkkinoilla voi paperilla näyttää hyvältä mutta todellisuudessa olet työntekijänä aina jonkinlainen altavastaaja. Sinulla on lain mukaan tietynlaisia oikeuksia (ja velvollisuuksia!) mutta kolikon kääntöpuolelta löytyy aina se tosiasia, että oikeuksistasi kiinnipitäminen saattaa aiheuttaa vaikeuksia muualla. Joten täysin vesitiiviitä nämä oikeudet eivät ole. Joudut aina pohtimaan, pidätkö kiinni oikeuksistasi ja hyväksyt sen, että sinut saatetaan leimata hankalaksi työyhteisössäsi. Vai annatko asioiden olla ja tyydyt siihen mitä sinulle annetaan. Joka tapauksessa, en todellakaan ota itsestäänselvyytenä sitä että minulla on paikka johon palata syksyllä kun työt kodin ulkopuolella jälleen kutsuvat. Ja olen todella kiitollinen tänäkin päivänä nykyisestä työnantajastani ja esimiehestäni. Ja kaikki työkaverit jotka tätä lukevat; nähdään lokakuussa!
Toinenkin asia vaikuttaa siihen että voin olla rauhallisin mielin töihin paluun suhteen. Oikeastaan se on vaikuttanut jo koko äitiysloman ajan ja olen voinut nauttia äitiyslomasta levollisin mielin. Mikä? Tieto siitä että minulla on työpaikka johon palata. Tiedän minne olen palaamassa ja tiedän että työkaverit ovat aivan huippuja.
En todellakaan ota sitä itsestäänselvyytenä että minulla on työpaikka odottamassa. Muistan kuinka sekä lähihoitajaksi että sosionomiksi valmistuessani, meille painotettiin oikeuksistamme työntekijöinä. Meille kerrottiin miten toimia kun niitä oikeuksia poljettiin. En kuitenkaan koskaan ajatellut tarvitsevani sitä tietoa mitä minulle silloin tarjottiin.
Todellisuus työelämän raakuudesta kuitenkin paljastui minulle jo ensimmäisen raskauteni aikana, kun silloinen esimieheni totesi minulle päin kasvojani että en saisi vakipaikkaa koska no, työnantaja halusi paikalle sellaisen työntekijän joka ei ole jäämässä heti syksyllä pois ja minulla kun alkaa se äitiysloma syksyllä. Olisin voinut viedä asian liittoon ja ajatus kävi kyllä mielessäni mutta lopulta kaksi asiaa vaikutti siihen etten tehnyt sitä. Ensinnäkin hyperemeesi ja muuten vaikea raskaus sekä raskas työvuosi oli imenyt minusta kaikki ylimääräiset voimat. Toiseksi, en uskaltanut.
En luottanut siihen että minua uskottaisiin. En uskaltanut pitää puoliani. Sitten oli vielä sekin että jos olisin voittanut jutun, veikkaan että tunnelma työpaikalla olisi aika nihkeä kun aikoinaan palaisin sinne. Eikä se olisi nihkeä vain minun ja paikan silloisen esimiehen välillä, vaan se kaikki väistämättä vaikuttaisi myös koko työyhteisöön koska ihmiset puhuvat ja rikkinäinen puhelin on ihan oikea ilmiö. Päätin siis antaa asian olla, käyttää kaiken energiani raskauteeni ja siihen että nauttisin äidiksi tulemisesta sekä äitiydestä. Luotin siihen että asioilla on tapana järjestyä.
Hakiessani nykyiseen työhöni, en todellakaan uskonut että saisin paikan. Tiesin että paperilla olin pätevä hakija ja tiesin että olen hyvä työssäni. Minulla oli myös motivaatiota kehittyä entisestään. Mutta tiesin myös, että se että olin ollut 1,5 vuotta poissa työelämästä (kotona lapseni kanssa), nuori ikäni (lapsia saattaisi tulla lisää) ja että minulla oli kotona pieni lapsi (joka varmasti jossain vaiheessa sairastelisi ja joutuisin jäämään töistä pois hoitaakseni häntä), saatettaisiin käyttää minua vastaan ja paikan saisi joku joka oli jo ohittanut pienlapsivuodet. Tai jolla ne häämöttivät edessä luultavasti vasta vuosien päästä.
Kun lähdin ryhmähaastattelusta muistan ajatelleeni että kiva kun nyt pyysivät tähän mutta yksilöhaastatteluun minun on turha odottaa kutsua. Ja olin tyytyväinen että olin allekirjoittanut määräaikaisen sopimuksen edelliseen työpaikkaani joten ainakin minulla oli tiedossa töitä joksikin aikaa ja sain lisäaikaa löytää jotain pysyvää jatkoon. Kutsu tuli kuitenkin yksilöhaastatteluun ja sieltä lähtiessäni valmistauduin saamaan kiva-kun-kävit,-palkkaamme-kuitenkin-jonkun-toisen puhelun. Muutama päivä haastattelun jälkeen tein positiivisen raskaustestin.
Katsokaas kun noiden ryhmä-ja yksilöhaastatteluiden ja tuon onneksi-olkoon-tarjoamme-sinulle-vakituista-virkaa puhelinsoiton välissä, olin ehtinyt jo ilmoittaa vanhaan työpaikkaani että olen jälleen raskaana. Onnittelun lisäksi minua pyydettiin allekirjoittamaan uusi työsopimus joka loppuisi siihen kun uusi äitiyslomani alkaisi. Näin ollen työnantaja välttyisi maksamaan palkkaa minulle ensimmäiseltä ajalta äitiyslomani aikana.
Summa summarum: asioilla tosiaan on tapana järjestyä ja nuoren naisen asema työmarkkinoilla voi paperilla näyttää hyvältä mutta todellisuudessa olet työntekijänä aina jonkinlainen altavastaaja. Sinulla on lain mukaan tietynlaisia oikeuksia (ja velvollisuuksia!) mutta kolikon kääntöpuolelta löytyy aina se tosiasia, että oikeuksistasi kiinnipitäminen saattaa aiheuttaa vaikeuksia muualla. Joten täysin vesitiiviitä nämä oikeudet eivät ole. Joudut aina pohtimaan, pidätkö kiinni oikeuksistasi ja hyväksyt sen, että sinut saatetaan leimata hankalaksi työyhteisössäsi. Vai annatko asioiden olla ja tyydyt siihen mitä sinulle annetaan. Joka tapauksessa, en todellakaan ota itsestäänselvyytenä sitä että minulla on paikka johon palata syksyllä kun työt kodin ulkopuolella jälleen kutsuvat. Ja olen todella kiitollinen tänäkin päivänä nykyisestä työnantajastani ja esimiehestäni. Ja kaikki työkaverit jotka tätä lukevat; nähdään lokakuussa!
Kommentit
Lähetä kommentti