Kun olin kotona lasten kanssa muistan kuinka toivoin heidän nukkuvan hieman pidempään aamuisin. Nyt kun olen palannut työelämään enkä näe omia lapsiani 24/7, on ajatusmaailma muuttunut. Nyt toivon heidän heräävän niin että ehtisin näkemään heitä hetken ennen töihin lähtemistä ja toivon heidän valvovan pidempään illalla, jotta meillä olisi enemmän aikaa yhdessä silloin. Samalla tiedän että varsinkin esikoisellemme pysyvät rutiinit ovat erittäin tärkeitä ja siksi iltatoimet suoritetaan samaan aikaan kuin ennenkin. Käytetään sitten tehokkaasti kaikki se aika töiden ja yöunien välillä.
Viime viikonloppuna Veeti oli kuumeessa. Jaakko tapasi ystäviään lauantaina ja illalla olin itsekin väsynyt pitkän, touhukkaan päivän jälkeen. Silti oli niin onnellinen kun 23.30 sain istua sohvalla pikkuinen sylissäni. En tietenkään toivonut hänen sairastavan mutta nautin siitä että sain olla hänen lohduttajana. Sain olla se jonka syliin hän käpertyi ja jonka kädestä hän piti kiinni. Kotona ollessani olisin varmasti miettinyt että "hohhoijaa, eipä taas tänäkään yönä nukuttu tarpeeksi". Nyt mietin kuinka kiitollinen olin saadessani valvoa siinä hetkessä.
Arvostin kotona ollessani aikaa yhdessä lasteni kanssa. Todella arvostin ja olin kiitollinen siitä! Nyt kun sitä yhteistä aikaa on rajallisemmin, arvostan sitä eri tavalla. Luulin että olisi vaikeaa löytää tasapaino työssä jaksamisen ja omien lasten hoitamisen kanssa jaksamisen välillä. Pelkäsin että työ uuvuttaisi minut niin etten enää jaksaisi olla paras äiti. Tässä kävi kuitenkin niin että omista lapsistani tuli se voimavara joka auttaa minua jaksamaan töissä. Työpäivät sujuvat helpommin koska tiedän että kotona minua odottaa joka päivä palkinto. Välillä se palkinto purkaa ikäväänsä kiukuttelemalla, välillä halaamalla ja höpöttelemällä loputtomiin. Mutta palkinto se silti on. Etuoikeus. Voimavara. Siunaus. Että saa olla äiti. Että minä, saan olla äiti juuri minun lapsilleni.
Viime viikonloppuna Veeti oli kuumeessa. Jaakko tapasi ystäviään lauantaina ja illalla olin itsekin väsynyt pitkän, touhukkaan päivän jälkeen. Silti oli niin onnellinen kun 23.30 sain istua sohvalla pikkuinen sylissäni. En tietenkään toivonut hänen sairastavan mutta nautin siitä että sain olla hänen lohduttajana. Sain olla se jonka syliin hän käpertyi ja jonka kädestä hän piti kiinni. Kotona ollessani olisin varmasti miettinyt että "hohhoijaa, eipä taas tänäkään yönä nukuttu tarpeeksi". Nyt mietin kuinka kiitollinen olin saadessani valvoa siinä hetkessä.
Arvostin kotona ollessani aikaa yhdessä lasteni kanssa. Todella arvostin ja olin kiitollinen siitä! Nyt kun sitä yhteistä aikaa on rajallisemmin, arvostan sitä eri tavalla. Luulin että olisi vaikeaa löytää tasapaino työssä jaksamisen ja omien lasten hoitamisen kanssa jaksamisen välillä. Pelkäsin että työ uuvuttaisi minut niin etten enää jaksaisi olla paras äiti. Tässä kävi kuitenkin niin että omista lapsistani tuli se voimavara joka auttaa minua jaksamaan töissä. Työpäivät sujuvat helpommin koska tiedän että kotona minua odottaa joka päivä palkinto. Välillä se palkinto purkaa ikäväänsä kiukuttelemalla, välillä halaamalla ja höpöttelemällä loputtomiin. Mutta palkinto se silti on. Etuoikeus. Voimavara. Siunaus. Että saa olla äiti. Että minä, saan olla äiti juuri minun lapsilleni.
Kommentit
Lähetä kommentti