Huono äiti?

Aina silloin tällöin saan kuulla että blogini on liian täynnä hattara-hötterö-unelmaa ja ihmiset toivovat että toisin esille enemmän sitä "oikeaa lapsiperhe-elämää". Siis sitä, jossa valitetaan kuinka raskasta vanhemmuus on ja huumorin täydentämänä jaetaan kuvia sotkuisesta kodista. En sano että elämämme on aina rauhallista ja seesteistä mutta koska valitsen suhtautua asioihin rauhallisella ja positiivisella asenteella, se varmasti heijastuu postauksiini blogissa. Vanhemmuus on raskasta välillä, en vain koe tarvetta valittaa siitä.

Tänään kuitenkin kaikki te jotka olette valittaneet liian positiivisesta ilmapiiristä blogissa, tulette ilahtumaan. Tänään nimittäin elämämme ei ollut pelkkää hattaraunelmaa. Tai oli, hetkittäin. Mutta käydessämme kauppakeskuksessa jouluavajaisissa, lähdimme sieltä karjuvan taaperon kanssa. Olimme suunnitelleet käyvämme syömässä jossain ravintolassa mutta päätimme muuttaa suunnitelmaa kun olisimme joutuneet odottamaan ruokaa lähemmäs tunnin. Kahden pienen lapsen kanssa, se tuntui liian pitkältä ajalta odottaa. Päätimme siis, että ajamme kaupungille ja syömme siellä. Tämä ei kuitenkaan sopinut taaperollemme.

Hän ei ollut nukkunut päiväunia aiemmin päivällä, hänellä oli nälkä ja hänelle oli luvattu ruokaa. Nyt. Heti. Hän ei osaa kelloa eikä ymmärtänyt että olisimme joutuneet odottamaan sitä ruokaa todella kauan, eikä häntä kiinnostanut kuunnella selityksiäni siitä että menemme muualle syömään. Kiukkumittari nousi nollasta sataan sekunnissa ja päädyin kantamaan riuhtovan, huutavan lapsen ostoskeskuksen läpi ja autoon.

Häpesin ja halusin kadota paikalta mahdollisimman nopeasti. Tällaisina hetkinä kiroan sitä että asumme näin pienellä paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat toisensa. On inhottavaa kun ihmiset tuijottavat sitä kirkuvaa lasta sylissäni ja minusta tuntuu että jokaisen tuijottelijan pään yläpuolella voisi olla ajatuskupla tekstillä; onpas siinä huono äiti! Samalla tiedän että tällainen tilanne on sattunut lähes jokaisen vanhemman kohdalle, olenhan itsekin nähnyt muiden vanhempien kuljettavan kiukuttelevia lapsia kaupasta. Enkä koskaan ole ajatellut heitä huonoina vanhempina.

Häpeän lisäksi tunsin riittämättömyyttä ja pettymystä itseeni. Tunnen lapseni, tiedän että hän nauttii rutiineista eikä siedä nopeita muutoksia ohjelmassa. Silti töksäytin vain uuden suunnitelman ilmoille enkä valmistellut häntä siihen. Minun olisi pitänyt selittää hänelle paremmin, että nyt suunnitelmat muuttuvat. Minun olisi pitänyt ottaa se pieni hetki lisää aikaa, laskeutua hänen tasolleen ja kertoa mitä seuraavaksi tapahtuu. En kuitenkaan tehnyt niin. Sovimme vain yhdessä Jaakon kanssa uudesta suunnitelmasta ja totesin lapselle että mennään sittenkin muualle. Tietenkin hän hermostui, kun ei tiennyt miksi tilanne muuttui ja mihin suuntaan. Oikeastaan, itse aiheutin tämän kiukkuepisodin mutta luultavasti muistan ensi kerralla toimia toisin.

No, tilanne kuitenkin rauhoittui jo tuon lyhyen automatkan aikana ja lopulta taapero oli siinä mielentilassa että kykeni kuuntelemaan uusia ohjeita. Kävelimme käsi kädessä ravintolaan, tilasimme yhdessä ruuat ja naureskella hassuttelimme syödessämme. Kaikki oli taas hyvin valtakunnassa!