Kiitos, kiitos ja kiiiiiitos

Valtavasti kiitos kaikista kauniista sanoista koskien eilistä postaustani! Sitä on jaettu ympäri sosiaalista mediaa ja monet keskoslasten äidit ovat ottaneet yhteyttä ja kertoneet että teksti kuvasi heidän kokemia tunteitaan. Osa on kertonut omaa tarinaansa ja jokainen niistä on koskettanut minua.

Kyseinen postaus ja sen aikaansaama palautevyöry on kuin paluu takaisin ajassa. Juuri tämä, vertaistuki ja halu keskustella toisten keskosvanhempien kanssa kokemuksista, on se syy miksi aikoinaan aloitin bloggaamisen. Koin tarvetta purkaa omia ajatuksiani, tunteitani ja meidän tarinaamme. Kirjoittaminen on aina ollut paras tapa minulle työstää ajatuksiani ja halusin saada yhteyden muihin samanlaista kokeneisiin. Halusin kertoa muille äideille, etteivät he ole yksin. Halusin olla ääni niille, jotka eivät uskaltaneet puhua. Minäkään en uskaltanut aluksi.

Pikku hiljaa blogi kasvoi kasvamistaan ja sain mielettömiä mahdollisuuksia, kuten keskosvanhemmuudesta luennointi kätilöopiskelijoille. En koskaan toivonut keskosta (kukaan ei toivo sellaista alkua lapselleen) mutta se mikä aikoinaan tuntui epäreilulta ja väärältä, on ajan myötä osoittautunut vahvuudeksi. Jos saisin valita toisin, että en koskaan olisi aloittanut blogia ja että esikoisemme olisi syntynyt korkeammilla viikoilla, etten olisi koskaan sairastanut raskausmyrkytystä ja että alkumme olisi ollut vähemmän traumaattinen, valitsisin tietenkin sen. Mutta elämä antoi meille tällaiset kortit ja niillä mennään. Selvisimme (onneksi) ja koska mennyttä ei voi muuttaa, olen onnellinen että voin ainakin tehdä hyvää nyt.

Kiitos vielä kerran kaikista kauniista sanoista. Olen liikuttunut ja kiitollinen!