Lapset hoitoon

Viime päivinä somessa on taas keskusteltu paljon siitä, kuinka ilkeitä äidit osaavat olla toisilleen. Olen itsekin useasti huomauttanut siitä kuinka teet äitinä niin tai näin, aina teet jonkun mielestä väärinpäin. Oikeastaan tuo ei edes koske vaan vanhemmuutta vaan ihan kaikkea mitä elämässäsi teet. Aina löytyy niitä jotka ovat eri mieltä ja tuomitsevat toimintasi. Mutta meissä naisissa tuntuu tapahtuvan jotain kun lisäännymme. Yhtäkkiä on pakko laukoa mielipiteitä muiden tavasta toimia äitinä. Joillakin tuo tarve on erittäin suuri. Luulen että näiden ilkeiden kommenttien taakse piiloutuu oma epävarmuus.

Tänään viemme pojat muutamaksi tunniksi Tuffan luokse hoitoon. Tästäkin varmasti moni voisi pahoittaa mielensä. Miten minä, työssäkäyvä äiti, raaskin viedä lapset hoitoon vähäksi aikaa vapaapäivänäni?! Se, että viemme heidät hoitoon pariksi tunniksi ei tarkoita sitä että rakastaisimme heitä vähemmän tai että olisimme saaneet heistä tarpeeksemme. Totta puhuakseni, koen huonoa omaatuntoa viedessäni heidät hoitoon ja kaipaan heitä tuon muutaman tunnin aikana. Mutta samalla nautin siitä että saan olla mieheni kanssa kahdestaan vähän aikaa. Saamme puhua ilman että joku keskeyttää meidät ja voimme katsella telkkaria, ilman että joudumme miettimään herättääkö telkkarista kuuluvat äänet lapsemme. Voin lukea kirjaa, ilman että joku keskeyttää minut viiden lauseen välein. Voin käydä jopa yksin vessassa ja kukaan ei koputa ovea toiselta puolelta.



En jotenkin pysty näkemään sitäkään että se olisi huono asia kun pojat viettävät aikaa isovanhempiensa kanssa. Se on heille varmasti tärkeää, kaikille. Väinöltä kesti todella kauan alkaa luottamaan muihin ihmisiin kuin meihin. Kesti vielä kauemmin ennenkuin hän rohkaistui jäämään hoitoon muiden luokse. Nyt kun hän selvästi on siinä vaiheessaa kehitystään että hän hyväksyy muidenkin seuran, haluan tukea häntä siinä. En halua että kumpikaan pojista kasvaa siinä luulossa, että he eivät saisi nauttia isovanhempiensa seurasta. Tai että kukaan muu kuin me, emme kelpaa heille. En halua olla äiti joka sulkee lapsensa pieneen kuplaan.


Lapset ovat meidän elämässä kaikkein tärkeintä. Heidän elämässä tärkeintä ovat me, äiti ja isä. He tarvitsevat meitä, tottakai. Mutta he tarvitsevat myös ystäviä, isovanhempia ja muita ihmisiä ympärilleen oppiakseen uusia asioita. Kehittyäkseen. Joten kun suot itsellesi vanhempana lepohetken silloin tällöin, huolehdit lastesi tärkeimmästä ihmisestä. Se ei voi olla väärin. Joten tänään, pojat saavat viettää muutaman tunnin Tuffan kanssa ja me, Jaakon kanssa, haemme noutoruokaa ja katselemme sarjoja sohvalla. Eikä se tee meistä huonoja vanhempia.


Kommentit

  1. Jeps näin juuri! Jos vanhempana on tukiverkkoa että lapsen/lapset saa välillä hoitoon on vain tervettä ajattelua mun mielestä, ainakin oma pääni saa hengähtää enkä koe että olisin edes paska vanhempi. Olen jopa lapseni vienyt päiväkotiin vapaapäivänäni ja itse käynyt salilla ja kaupoilla rauhassa ���� Äidit ovat toisilleen juuri niitä pahimpia, ja aina olen ihmetellyt että miksi, kuka jaksaa käyttää omaa energiaa toisten nälvimiseen somessa (koska kuka sellaista nyt päin kasvoja tekisi) ja tuleeko siitä tälle ihmiselle oikeasti parempi olo ��

    VastaaPoista

Lähetä kommentti