Yleensä kun jonkin äitiysblogin puolella on näin pitkään hiljaista, bloggaaja palaa vähän ajan päästä kertomaan että hiljaisuus on johtunut alkaneesta raskaudesta. Näin kävi minullekin kun aloimme odottamaan Veetiä. Tällä kertaa hiljaisuus ei kuitenkaan ole johtunut alkaneesta raskaudesta vaan muusta vatsastani tehdystä löydöstä.
Olen joulusta lähtien kärsinyt aaltoilevasta ylävatsakivusta. Se mikä alkuun vaikutti harmittomalta närästykseltä tai sappivaivoilta (sappirakkonihan on poistettu jo kolme vuotta sitten mutta oireita ilmenee vieläkin silloin tällöin), muuttui alkuviikosta viiltäväksi kivuksi vatsalaukun kohdalla. Keskiviikkona kuume alkoi nousta ja jatkoi nousemistaan, joten päädyin illalla päivystykseen. Lääkäriaikaa kun en enää samalle päivälle saanut.
Käyntejä päivystykseen tuli kaksi; yksi keskiviikko-iltana ja tarkistuskäynti torstai aamuna. Kaksi yleislääkäriä ja yksi kirurgi tutkivat vatsaani ja mielipide oli varsin yhtenäinen; kaikki viittaa vatsahaavaan, vaikka en millään sovi sitä sairastavien ihmisten muottiin. Oli pakko todeta että "hei, en mä kuulemma sopinut siihenkään muottiin joka sairastaisi vakavan raskausmyrkytyksen, raskausajan diabeteksen ja joutui sappirakon poistoleikkaukseen 26-vuotiaana mutta nekin olen sairastanut. Kaksi ensimmäistä jopa kahteen kertaan.". Lääkärit olivat huumorintajuisia ja nauroivat. Käytiin pidempi keskustelu hoitolinjasta ja kotiuduin lopulta lääkkeiden kanssa ja lähetteellä vatsalaukun tähystykseen. Yrittivät kyllä saada minut tähystykseen jo nyt mutta koska jonot ovat täynnä, eikä vatsakipuni ole sietämätöntä, päädyttiin odottamaan. Jos vointi nyt heikkenee vielä, niin takaisin päivystykseen ja mietitään uusiksi. Tarkistuskäynnille menen maanantaina. Keskustelimme myös stressitasostani ja yksi lääkäreistä totesi jotain, mikä kuulosti onnenkeksistä löytyvältä tekstiltä; kannattaa kuunnella omaa kroppaa nyt, sillä jotain se yrittää sinulle viestiä.
Olen aina miettinyt, että olen onnekas kun olen lähes aina ollut tyytyväinen kroppaani. Tietenkin minultakin, löytyy asioita joista pidän vähemmän kehossani, mutta en ole esim. koskaan hävennyt tai inhonnut vatsaani vaikka se yhden kiireellisen sektion ja sappirakkoleikkauksen jälkeen muistuttaakin tilkkutäkkiä arpeineen. Viime päivät ovat kuitenkin opettaneet minulle, että vaikka pidän kehostani ulkoisesti, en arvosta sitä lainkaan.
Peilistä minua katsoo väsynyt mutta onnellinen nainen. Jos näkisin toisen ihmisen yhtä väsyneenä, en ikinä pyytäisi häntä tekemään kaikkea sitä mitä itseltäni vaadin. Jos näkisin yhtä väsyneen näköisen ystäväni tai työkaverin, en ikinä kehtaisi pyytää häntä tekemään enemmän. Luultavasti käskisin hänet lepäämään ja itse hoitaisin hänenkin työnsä, jos voin. Ja juuri tämänkaltainen ajattelu onkin varmasti osasyy vatsavaivoihini, oli sitten kyseessä tosiaan vatsahaava (99% varmuudella on) tai jokin muu.
Kun asiat tuntuvat kasaantuvan ja tunnistan että liikutaan jaksamiseni äärirajoilla, mietin usein että tämä on vain vaihe. Vaipparalli, unettomat yöt ja uhma kestävät parisen vuotta vielä. Sitten helpottaa. Ehkä kuitenkin nyt olisi aika olla kaukaa viisas ja miettiä, että jos jatkan näin, mitä minusta on jäljellä parin vuoden päästä? Ehkä nyt on aika opetella siihen, että avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei ole heikkous. Ja että silloin kun on mahdollisuus omaan aikaan, voin nojata taaksepäin nojatuolissa ja nauttia hyvillä mielin rauhasta ympärilläni. Ja ehkä, minun kannattaa myös pohtia mitä se oma aika jolla lataan akkujani on. 20 minuutin työmatkoja kun ei nyt taida omaksi ajaksi voida luokitella.
Olen joulusta lähtien kärsinyt aaltoilevasta ylävatsakivusta. Se mikä alkuun vaikutti harmittomalta närästykseltä tai sappivaivoilta (sappirakkonihan on poistettu jo kolme vuotta sitten mutta oireita ilmenee vieläkin silloin tällöin), muuttui alkuviikosta viiltäväksi kivuksi vatsalaukun kohdalla. Keskiviikkona kuume alkoi nousta ja jatkoi nousemistaan, joten päädyin illalla päivystykseen. Lääkäriaikaa kun en enää samalle päivälle saanut.
Käyntejä päivystykseen tuli kaksi; yksi keskiviikko-iltana ja tarkistuskäynti torstai aamuna. Kaksi yleislääkäriä ja yksi kirurgi tutkivat vatsaani ja mielipide oli varsin yhtenäinen; kaikki viittaa vatsahaavaan, vaikka en millään sovi sitä sairastavien ihmisten muottiin. Oli pakko todeta että "hei, en mä kuulemma sopinut siihenkään muottiin joka sairastaisi vakavan raskausmyrkytyksen, raskausajan diabeteksen ja joutui sappirakon poistoleikkaukseen 26-vuotiaana mutta nekin olen sairastanut. Kaksi ensimmäistä jopa kahteen kertaan.". Lääkärit olivat huumorintajuisia ja nauroivat. Käytiin pidempi keskustelu hoitolinjasta ja kotiuduin lopulta lääkkeiden kanssa ja lähetteellä vatsalaukun tähystykseen. Yrittivät kyllä saada minut tähystykseen jo nyt mutta koska jonot ovat täynnä, eikä vatsakipuni ole sietämätöntä, päädyttiin odottamaan. Jos vointi nyt heikkenee vielä, niin takaisin päivystykseen ja mietitään uusiksi. Tarkistuskäynnille menen maanantaina. Keskustelimme myös stressitasostani ja yksi lääkäreistä totesi jotain, mikä kuulosti onnenkeksistä löytyvältä tekstiltä; kannattaa kuunnella omaa kroppaa nyt, sillä jotain se yrittää sinulle viestiä.
Olen aina miettinyt, että olen onnekas kun olen lähes aina ollut tyytyväinen kroppaani. Tietenkin minultakin, löytyy asioita joista pidän vähemmän kehossani, mutta en ole esim. koskaan hävennyt tai inhonnut vatsaani vaikka se yhden kiireellisen sektion ja sappirakkoleikkauksen jälkeen muistuttaakin tilkkutäkkiä arpeineen. Viime päivät ovat kuitenkin opettaneet minulle, että vaikka pidän kehostani ulkoisesti, en arvosta sitä lainkaan.
Peilistä minua katsoo väsynyt mutta onnellinen nainen. Jos näkisin toisen ihmisen yhtä väsyneenä, en ikinä pyytäisi häntä tekemään kaikkea sitä mitä itseltäni vaadin. Jos näkisin yhtä väsyneen näköisen ystäväni tai työkaverin, en ikinä kehtaisi pyytää häntä tekemään enemmän. Luultavasti käskisin hänet lepäämään ja itse hoitaisin hänenkin työnsä, jos voin. Ja juuri tämänkaltainen ajattelu onkin varmasti osasyy vatsavaivoihini, oli sitten kyseessä tosiaan vatsahaava (99% varmuudella on) tai jokin muu.
Kun asiat tuntuvat kasaantuvan ja tunnistan että liikutaan jaksamiseni äärirajoilla, mietin usein että tämä on vain vaihe. Vaipparalli, unettomat yöt ja uhma kestävät parisen vuotta vielä. Sitten helpottaa. Ehkä kuitenkin nyt olisi aika olla kaukaa viisas ja miettiä, että jos jatkan näin, mitä minusta on jäljellä parin vuoden päästä? Ehkä nyt on aika opetella siihen, että avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei ole heikkous. Ja että silloin kun on mahdollisuus omaan aikaan, voin nojata taaksepäin nojatuolissa ja nauttia hyvillä mielin rauhasta ympärilläni. Ja ehkä, minun kannattaa myös pohtia mitä se oma aika jolla lataan akkujani on. 20 minuutin työmatkoja kun ei nyt taida omaksi ajaksi voida luokitella.
Kommentit
Lähetä kommentti