Onhan se jo yleistä tietoa että myös meitä varhaiskasvattajia on alettu lomauttamaan. Oma lomautukseni alkoi heti pääsiäispyhien jälkeen ja siitä lähtien olen moneen otteeseen saanut viestejä ihmisiltä, joissa kysytään stressaako lomautus minua? Hienoa että ihmiset välittävät mutta vastaus on yksinkertainen; ei, ei stressaa. Jos elämäntilanne olisi erilainen, esim. jos olisimme molemmat Jaakon kanssa lomautettuina tai jopa työttömiä, niin taloudellinen tilanne voisi ahdistaa. Mutta tällä hetkellä tämä kolme viikkoa ei vaikuta stressaavasti. Oikeastaan ainoa asia joka saattaa stressata minua ovat nämä jatkuvat kyselyt stressitasostani. Se ikään kuin luo minulle tunteen siitä, että minun pitäisi reagoida eri tavalla. Olla jotain mitä en ole.
En ikinä uskonut että tällä alalla työskennellessäni joutuisin osaksi yt-neuvotteluita. Samalla olen kuitenkin oppinut että joskus elämä yllättää. Joskus positiivisesti ja joskus ei niin positiivisesti.
Koko korona tilanne ärsyttää tietenkin. Ehkä jopa pelottaa välillä, mikä sekin lienee täysin normaalia. Eniten harmittaa ne tilanteet, kun esikoinen itkee ikävää isovanhempien ja päiväkodin leikkikavereiden perään. Tai kun hän kysyy, milloin taas pääsee jalkapalloharjoituksiin. Inhottaa kun en pysty antamaan hänelle tarkkaa vastausta.
Olemme onnekkaita siinäkin mielessä, että meillä on iso metsäinen takapiha. Aurinkoinen kevätkeli mahdollistaa pitkät ulkoilut ja metsän tutkimisen. Leikimme ja kiipeämme pihalla. Teemme polttopuita seuraavaa talvea varten. Syömme hyvin, lepäämme ja luemme kirjoja. Lasten turhautuminen purkautuu itkuna ja kiukkuna kun eivät pääse näkemään kavereita. Me aikuiset huokaamme ja kiroamme mielessämme tätä tilannetta. Halaamme, kerromme rakastavamme toisiamme ja sitten taas leikimme, nauramme, halailemme ja katsomme telkkaria. Saunomme. Leivomme ja askartelemme. Nautimme siitä että kaikiesta huolimatta, elämä pyörii suht normaalina meillä. Toivomme että se jatkuukin sellaisena. Se tavallinen arki joka meillä pyörii on aina tuonut meille turvallisuuden tunnetta. Ja silti, se ei koskaan ole tuntunut yhtä tärkeältä kuin nyt.
Tämä kolmen viikon lomautus ei siis tunnu juuri tällä hetkellä rangaistukselta kaiken muun keskellä. Enemmänkin siunaukselta. Kun edellisen äitiyslomani jälkeen palasin töihin muistan ajatelleeni etten enää koskaan pääse kokemaan kotiäidin arkea muuta kuin pidemmillä lomilla. Vähät tiesin että jo puoli vuotta myöhemmin elämäämme tulisi virus joka lamauttaisi koko maailman niin totaalisesti, että itsekin linnoittaudun kotiin kolmeksi viikoksi perheeni kanssa. Tiedän että monia ahdistaa kotona olo tällä hetkellä. Voin ymmärtää heitä. En nauti siitä että maailma on pysähtynyt viruksen takia. Mutta samalla, itse olen kiitollinen saadessani olla 24/7 täällä omassa turvasatamassani.
En ikinä uskonut että tällä alalla työskennellessäni joutuisin osaksi yt-neuvotteluita. Samalla olen kuitenkin oppinut että joskus elämä yllättää. Joskus positiivisesti ja joskus ei niin positiivisesti.
Koko korona tilanne ärsyttää tietenkin. Ehkä jopa pelottaa välillä, mikä sekin lienee täysin normaalia. Eniten harmittaa ne tilanteet, kun esikoinen itkee ikävää isovanhempien ja päiväkodin leikkikavereiden perään. Tai kun hän kysyy, milloin taas pääsee jalkapalloharjoituksiin. Inhottaa kun en pysty antamaan hänelle tarkkaa vastausta.
Olemme onnekkaita siinäkin mielessä, että meillä on iso metsäinen takapiha. Aurinkoinen kevätkeli mahdollistaa pitkät ulkoilut ja metsän tutkimisen. Leikimme ja kiipeämme pihalla. Teemme polttopuita seuraavaa talvea varten. Syömme hyvin, lepäämme ja luemme kirjoja. Lasten turhautuminen purkautuu itkuna ja kiukkuna kun eivät pääse näkemään kavereita. Me aikuiset huokaamme ja kiroamme mielessämme tätä tilannetta. Halaamme, kerromme rakastavamme toisiamme ja sitten taas leikimme, nauramme, halailemme ja katsomme telkkaria. Saunomme. Leivomme ja askartelemme. Nautimme siitä että kaikiesta huolimatta, elämä pyörii suht normaalina meillä. Toivomme että se jatkuukin sellaisena. Se tavallinen arki joka meillä pyörii on aina tuonut meille turvallisuuden tunnetta. Ja silti, se ei koskaan ole tuntunut yhtä tärkeältä kuin nyt.
Tämä kolmen viikon lomautus ei siis tunnu juuri tällä hetkellä rangaistukselta kaiken muun keskellä. Enemmänkin siunaukselta. Kun edellisen äitiyslomani jälkeen palasin töihin muistan ajatelleeni etten enää koskaan pääse kokemaan kotiäidin arkea muuta kuin pidemmillä lomilla. Vähät tiesin että jo puoli vuotta myöhemmin elämäämme tulisi virus joka lamauttaisi koko maailman niin totaalisesti, että itsekin linnoittaudun kotiin kolmeksi viikoksi perheeni kanssa. Tiedän että monia ahdistaa kotona olo tällä hetkellä. Voin ymmärtää heitä. En nauti siitä että maailma on pysähtynyt viruksen takia. Mutta samalla, itse olen kiitollinen saadessani olla 24/7 täällä omassa turvasatamassani.
Kommentit
Lähetä kommentti