Elämä yllättää

Jos jokin saa minut huokaisemaan syvään niin negatiiviset ihmiset. Siis sellaiset yltiönegatiiviset tyypit. Joku viisas joskus sanoi, että ilmaisemalla mielipiteitämme paljastamme luonteemme. Toki, jokaisella on oikeus olla juuri sellainen kuin haluaa, kunhan ei satuta ketään.

Enkä minäkään ole täydellinen. En todellakaan. Olemme kaikki erilaisia, mikä on hienoa mutta joskus erilaisuus aiheuttaa erimielisyyttä. Itse olen perusolemukseltani positiivinen, jopa siihen pisteeseen että se ärsyttää joitakin ihmisiä. Koska olen niin yltiöpositiivinen, minun on vaikea ymmärtää niitä ihmisiä jotka löytävät valittamisen aihetta ihan kaikesta. Heitä, jotka oikein etsimällä etsivät jotain josta valittaa.

Uskon että asiat tapahtuvat syystä. Kaikella on aikansa ja paikkansa ja joskus elämä antaa meille opetuksia joita emme tienneet tarvitsevamme. Voimme suunnitella ja unelmoida mutta emme voi aina vaikuttaa siihen mitä elämä tuo tullessaan. Mielestäni voimme kuitenkin jossain määrin vaikuttaa siihen miten suhtaudumme näihin tapahtumiin.

Aina se ei ole helppoa. Ei ole helppoa kiitollisena syleillä niitä raskaita ja vaikeita asioita joita me jokainen joskus joudumme kohtaamaan mutta itse en usko että jatkuva negatiivinen ajattelu ja kiukuttelu auttaa. Jos surettaa tai ärsyttää, täytyy antaa itsensä tuntea niinkin mutta ei pidä jäädä loukkuun negatiivisiin tunteisiin.

Mistä tällainen positiivisuus sitten kumpuaa? Hyvä kysymys. Olen enemmän kuin kerran kuullut että onhan se helppoa olla positiivinen kun ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä. Että en ole kokenut tarpeeksi vaikeuksia elämässäni ja siksi en ymmärrä miltä tuntuu elää siellä synkkyydessä. Väärin! Olen kokenut elämässäni valtavasti vastoinkäymisiä ja olen elänyt siellä synkkyydessä ja uskallan väittää että juuri siksi osaan olla positiivinenkin. En pelkää negatiivisia tunteita. Kohtaan ne kun ne puskevat päälle. Olen itkenyt niin että olen ollut lähes varma että oksennan sisälmykseni ulos. Olen tuntenut itseni pelokkaaksi, pieneksi ja ahdistuneeksi. Ja olen nauranut niin että kyyneleet ovat puskeneet silmäkulmista ja vatsaa on kipristänyt. Kukaan ei ole aina iloinen. Tunteiden ääripäät ovat osa ihmisenä oloa.

Viimeksi viime viikolla kun pidin luentoa keskosvanhemmuudesta kätilöopiskelijoille ja uppouduin jälleen 3,5 vuoden takaisiin tapahtumiin, jouduin kohtaamaan pelkoa ja ahdistusta. Olin itkuinen ja pelokas muutaman päivän ajan. Mielessäni palasin ensimmäiseen raskauteeni joka ei mennyt kuten toivoin. En kokenut sitä raskauden mukanaan tuomaa hehkua vaan hehkuin hiestä kun oksensin seitsemännen kerran sinä päivänä. Sen sijaan että olisin kulkenut kotona raskausviikolla 39 ajatellen toiveikkaana että joko tänään?, makasin sairaalassa raskausviikolla 33-34 pimeässä huoneessa kätilöiden, lääkäreiden ja monitoreiden ympäröimänä tiedostaen että lapsemme syntyisi ennenaikaisesti ja ajatellen huolestuneena että, toivottavasti ei vielä tänään. Jokainen päivä vatsassa oli hyödyksi lapselle. Tai niin ainakin silloin ajateltiin, kunnes syntymän jälkeen todettiin ettei Väinö ollut kasvanut viimeisen kolmen viikon aikana. Mutta ainakin ehdin saamaan molemmat kortisonipiikit hänen keuhkoja kypsyttämään ja ne ehtivät vaikuttamaan toivotun ajan. Synnytys meni kiireelliseksi sektioksi ja toipuminen selviytymistaisteluksi. Todistin hetken jolloin lapsemme lakkasi hetkeksi hengittämästä ja kiitin Taivaan Isää kun hän aloitti jälleen hengittämisen (Väinö siis, ei Taivaan Isä). Todistin kuinka kuolema muuttui kaukaisesta ajatuksesta täysin konkreettiseksi peloksi.

Joten ei, en ole minäkään säästynyt elämän kolhuilta. Olen kohdannut vastoinkäymisiä myös muinakin aikoina elämässäni mutta kaikkia en tässä aio luetella koska suurin osa koskettaa muiden läheisteni yksityisiä asioita. Mutta onhan se selvää että oman läheisen ihmisen sairastuminen tai kuolema, vaikuttaa omaankin hyvinvointiin. Muiden surut ja vastoinkäymiset saavat oman mielen matalaksi. Ja on se omakin terveys viimeisten vuosien aikana aiheuttanut päänvaivaa. Puhumattakaan siitä, että äitinä mietit jatkuvasti lastesi parasta ja koet itsesi usein riittämättömäksi. Joten ei, en ole säästynyt vastoinkäymisiltä.

Kaikki nämä negatiivset kokemukset ovat olleet raskaita. Olen kokenut valtavaa kuolemanpelkoa, epäoikeudenmukaisuutta ja epäonnistumisen tunnetta. Mutta toivat ne negatiivisetkin kokemukset jotain positiivista mukanaan. Vaikeudet ja taistelut ovat saaneet minut arvostamaan elämää enemmän. Arvostan itseäni ja kaikkea sitä mitä minulla on. Taistelin hengestäni selviytyessäni ensimmäisestä raskausmyrkytyksestä ja joku tuolla ylhäällä päätti että minun aikani lähteä ei ollut vielä silloin. Minun oli tarkoitus jäädä. Enkä suhtaudu siihen kevyesti. Siksi pohdin usein, mitkä asiat ovat murehtimisen arvoisia. En jaksa velloa ongelmissa liian kauan vaan mieluummin tiedostan ne nopeasti ja pyrin keksimään ratkaisun. Joskus yksin, joskus yhdessä muiden kanssa. Riippuen ongelmasta. Kaikesta löytyy jotain positiivista. Sen löytäminen voi joskus viedä kauan aikaa mutta kyllä se sieltä löytyy. Etsi se!

Positiivisuuteni saattaa ärsyttää joitakin tai saattaa vaikuttaa siltä, että olen välinpitämätön. En ole. Välitän kyllä. Paljon! Joskus liikaa. En vain jaksa valittaa ihan kaikesta. Ja jos voin iloisella asenteellani saada edes jonkun toisen ihmisen hymyilemään ja näkemään asiat valoisempana, niin olen kiitollinen.

Elämä ei aina mene niinkuin on ajatellut. Joskus se tuo mukanaan raskaita asioita. Ja joskus, se menee jopa paremmin kuin kuvittelit. Vaikka raskauteni ja synnytykseni eivät ole menneet kuten suunnittelin, niin elämä näiden kahden pojan äitinä on kuitenkin mennyt kuten toivoin. Tai ei, ei se ole. Äitinä oleminen näille kahdelle pojalle, on vielä parempaa kuin osasin odottaa.