Lähipäivinä tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä kun aloin kirjoittamaan blogia. Aluksi sen tarkoituksena oli jakaa kokemuksiani keskosvanhemmuudesta ja kotiäitiydestä. Aloittaessani bloggaamisen, lukijamäärä nousi räjähdysmäisesti ja sain valtavasti yhteydenottoja muilta äideiltä jotka olivat kokeneet keskosäitiyden, vaikeita raskauksia ja haastavia synnytyksiä. Löysin vertaistukea ja löysin tavan käyttää luovuuttani sekä kirjoitusintoani. Pitkään kirjoitin arjestani kotiäitinä ja jaoin ruuanlaitto vinkkejä sekä mielipiteitä kasvatuksesta.
Kun palasin työelämään, huomasin että myös blogi alkoi etsiä omaa identiteettiään. Olemustaan. Halusin ja haluan edelleen, jakaa mielipiteitä, kokemuksia sekä pohdintoja kasvatuksesta, vanhemmuudesta ja elämästäni. Luovuus ei ole vähentynyt. Kirjoitusinto ei ole laantunut. Pelkoni siitä, mitä kirjoituksistani ajatellaan on sen sijaan kasvanut. Pelkään että jokin blogissa kirjoittamani asia ymmärretään väärin ja että se heijastuu jollain tavalla työelämääni.
Minulla on ideoita blogiteksteihin. Paljon. Ja erilaisia. Silti viime aikoina jokin sisäinen ääni on vastustanut tekstien julkaisemista, jos se vaikka pahoittaisi jonkun mielen. Tai ei edes pahoittaisi vaan joku toteaisi että on kanssani täysin eri mieltä. En yleensä pelkää konflikteja tai mielipiteideni ilmaisemista, joten tämä tunne on ollut vähintäänkin hämmentävä. Olen täysin oma itseni töissä, joten miksi oman itsensä oleminen blogissa tuntuu nyt niin vaikealta? Tiedän etten voi miellyttää kaikki ja olla jokaisen kanssa samaa mieltä kaikesta. Sehän on täysin mahdotonta! Tiedän sen.
Tällä hetkellä vain jokin sisäinen ääni mollaa minua ja huomaan oikein etsiväni virheitä itsestäni. Koen olevani riittämätön. Reflektoin jokaista tekemääni asiaa ja sanomaani. Minun on vaikea ottaa vastaan kehuja, vaikka niitä satelee mieheltäni ja muilta ihmisiltä ympärilläni päivittäin. Kyse ei siis ole siitä, että joku muu moittisi minua. Kyse on minusta itsestäni ja siitä, millaisena näen itseni.
Voisin olla hiljaa tästä ja pitää sometaukoa siihen saakka kunnes tällainen "huono itseluottamus" jakso menisi ohi. Sen sijaan päätin kirjoittaa siitä avoimesti, sillä en usko että olen ainoa ihminen, nainen, joka välillä kokee tällaisia hetkiä. Olen vahva ihminen joka ajoittain kokee itsensä pieneksi ja heikoksi. Olen täydellisen epätäydellinen ja epätäydellisen täydellinen. Ihminen. Riittävä sellaisena kuin olen.
Tässä kävi taannoin niin, että leikimme poikien kanssa sisällä ja Väinö laittoi vitsinä (puhtaan) vaipan pääni päälle. Se oli pojista hauskaa ja nauroimme hassulle hatulleni. Leikit jatkuivat ja unohdin koko vaipan olemassaolon. Lähdin hakemaan postia ja ihmettelin miksi naapurit olivat niin tosi hyväntuulisia. Palatessani kotiin ja nähdessäni itseni peilistä, tajusin miksi naapurit olivat niin iloisia. Minulla oli edelleen vaippaa päässä! Siinä hetkessä en kuitenkaan nähnyt itseäni epätäydellisenä. Nauroin kyyneleet silmissäni tätä tapahtumaa. Jaoin sen ystävieni ja työkavereideni kanssa. Enkä edes hävennyt sitä. Olin taas oma itseni ja nautin niin valtavasti siitä tunteesta!
Ehkä juuri tämä kyseinen vaippapää episodi symboloi täydellisesti tämän blogin ideaa. Sen sisintä olemusta ja ajatusta; jakaa täydellisen epätäydellisen elämäni hyviä, huonoja ja naurettavia hetkiä teidän kanssa. Löytää vertaistukea, ei vain keskosvanhemmuuteen tai perhe-elämään vaan myös ihan ihmisenä olemiseen. Ja samalla, saada hymy omille ja muiden kasvoille.
Kommentit
Lähetä kommentti