Lauantaina kävi sellainen hullunkurinen juttu että joskus kello 01.00-01.05 välisenä aikana, tämä äitiysbloggaaja täytti 30 vuotta. Tuo tarkka syntymäaika on aina ollut kysymysmerkki sillä lähestulkoon lensin ulos tähän maailmaan kuin kanuunankuula, joten kukaan ei siinä kiireessä huomannut katsoa kelloa.
Varsinaisia synttärijuhlia vietettiin jo viime viikonloppuna, sillä miehelläni oli muuta menoa tänä viikonloppuna. Sain häneltä kuitenki mitä parhaimmat lahjat; kahdenkeskeinen Lontoon matka jonka aikana käydään kiertämässä Highclere Castle jossa Downton Abbey kuvattiin tai koiranpentu. Hän käytti sanaa tai ja sanoi että saan valita jommankumman. Tiedämme kuitenkin molemmat että nämä kaksi asiaa tulevat kumpikin toteutumaan, kysymys on nyt lähinnä kumpi toteutetaan ensin. Kumpaan vaan päädyn/päädymmekin, niin itse toteutus on varmaan realistinen vasta vuodenvaihteessa koska korona ja remontti.
Teemana juhlissa oli La Vie en Rosé, koska rakastanhan vaaleanpunaista ja minusta oli ihana kerrankin järjestää todella tyttömäiset juhlat. Poikien äitinä kun harvoin olen ainakaan vielä päässyt ihastelemaan muuta kuin jalkapalloa, autoja, dinosauruksia ja jalkapalloa pelaavia dinosauruksia.
Sitä sanotaan että kun täyttää kolmekymmentä, on se yksi elämän suuria merkkipaaluja ja lähes takuuvarma kriisin paikka. Kriisistä ei ainakaan vielä ole tietokaan. Olen vain niin onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan kulkea täällä maanpäällä edelleen. Ja kaikki se mitä minulla on, en edes tiedä miten kuvailla sitä kiitollisuuden tunnetta jota tunnen.
En siis koe tarvettaa muuttua. Aion pysyä samanlaisena positiivisena, teetä ja pastaa rakastavana, Frendit, Downton Abbey sekä Outlander addiktina jollaisena te kaikki olette oppineet minut tuntemaan ja pitämään. Joten kerran vielä; cheers to 30 years!
Kommentit
Lähetä kommentti