Kun hymy hyytyy hetkeksi


Minua on usein kuvailtu aina iloiseksi. Ja usein jaksan hymyillä. Löydän huumorin ja naurun synkistäkin asioista. En heti silloin kun ne tuntuvat synkiltä mutta jälkeenpäin. Huumori on myös jonkinlainen selviytymismekanismi minulle.

Maanantaina kuuntelin Skäringer och Mannheimer -podcastia. He puhuivat siitä kuinka heiltä ja muilta naisilta on usein kysytty, miksi he eivät hymyile. Kysymys on esitetty tilanteissa, joissa he eivät suinkaan ole olleet surullisia vaan keskittyneitä esimerkiksi töihin. Kyseinen lause kiteyttää mielestäni hyvin koko naisena olemisen; mitä tahansa teet - hymyile. Vaikka kuinka sattuisi ja itkettäisi - hymyile. Vaikka olisit hermoromahduksen partaalla - hymyile!

Minun hymyni hyytyi tänään hetkeksi. Tunsin valtavaa stressiä muutoksista joita remontti aiheuttaa elämässämme. Pankkineuvottelut, muutto väliaikaiseen kotiin, talon tyhjentäminen ja uuden sisustuksen suunnittelu. Siihen päälle normi arjen pyöritys. Huomaan miten paljon todella tarvitsen omakotitalon mukanaan tuomaan rauhaa. Täällä kerrostalossa asuessamme, en voi vain avata ovea ja päästää lapsia takapihalle leikkimään samalla kun itse istun terassilla juomassa kahvia ja seuraan heidän touhuja. Illalla lasten jo nukkuessa, en voi hiljaisuudessa lukea kirjaa sillä ohiajavien autojen äänet kuuluvat koko ajan sisälle. Kuulen kun naapuri aivastaa yläkerrassa. Joku sulkee oven rappukäytävässä. Muistan miksi halusimme ehdottomasti muuttaa omakotitaloon. Olen introvertti, voin olla sosiaalinen mutta vastapainoksi kaipaan omaa aikaa. Esikoisemme kysyy minulta, milloin muutamme takaisin sinne oikeaan kotiin. Ymmärrän häntä, sillä itsekin kaipaan oikeaa kotiamme.

Kokiessani tänään jonkinlaisen stressin aiheuttaman paniikkikohtauksen, muistan myös miten herkkä ihminen olen. Ennen lasten syntymää, tiedostin hyvin kuinka herkkä olin muutoksille. En sietänyt nopeita muutoksia suunnitelmissa. Inhosin yllätyksiä. Lasten kanssa asiat harvoin menevät kuten suunniteltua ja jotenkin olen ajatellut viimeisten vuosien aikana että tuo herkkyys on vähentynyt. Että ikäänkuin olen karaistunut ja vahvistunut.

Nämä suuret muutokset ja reaktioni niihin, kertovat kuitenkin että olen edelleen herkkä ihminen. Olen vieläkin se tunteet pinnassa elävä ihminen. Ja jos yritän tukahduttaa tunteitani, ne puskevat väkisin pintaan. Joten miksi yritän tukahduttaa niitä? Miksi minun on niin vaikea suoda itselleni aikaa rauhoittua ja sopeutua? Miksi väkisin hymyilen?

Olen edelleen hämmentynyt tämänpäiväisestä. En tiedä oliko kyseessä paniikkikohtaus mutta kuulemani perusteella, paniikkikohtauksia kokeneet ovat tunteneet ihan samoin kuin minä. Jostain syystä tunnen myös häpeää. Ajatella, että edes tällaisen jälkeen en voi antaa itselleni anteeksi rajallisuuttani. Enhän koskaan vaadi keneltäkään muulta täydellisyyttä, miksi siis vaadin sitä itseltäni?

Hymyni hyytyi hetkeksi. Tunnen hämmennystä ja häpeää. Samalla olen otettu ja kiitollinen, sillä itkuni hyväksyttiin. Ymmärrettiin.




Kommentit