Olen työskennellyt vuosia varhaiskasvatuksen opettajana, väliin on mahtunut noin kolme vuotta kotiäitinä. Usean vuoden ajan olen aktiivisesti seurannut tätä alaa läheltä ja huomaan että monesti ihmiset kuvittelevat, että meillä jotka työskentelemme tällä alalla, ei koskaan ole haasteita omien lastemme kasvatuksessa. Todellisuudessa, me tahimme yhtä lailla lastemme kiukkukohtausten sekä uhmien kanssa ja nautimme hyvistä hetkistä. Koemme samaa riittämättömyyden tunnetta kuin kaikki muutkin. Ei meillä välttämättä ole homma sen paremmin hanskassa kuin muillakaan, sillä ollessamme omien lastemme kanssa, olemme äitejä ja isiä. Meillä on ammatin mukanaan tuomaa tietämystä ja ymmärrystä mutta lapsillemme olemme vanhempia. Emme hoitajia tai opettajia ammatillisessa merkityksessä.
Joskus eteen tulee tilanteita joissa haluaisin tulla kohdelluksi äitinä, siinä missä muutkin. Ihanaa että ammattitaitoani arvostetaan mutta samalla, en halua olla ammattilainen suhteessani omiin lapsiini. En koskaan pysty täysin sulkemaan alaan liittyvää tietoutta pois, edes ollessani omien lasteni seurassa mutta vanha sanonta tieto lisää tuskaa, pitää usein paikkansa. Sitä helposti lähtee analysoimaan tilanteita liikaa. Lisäksi olen erityisherkkä ja se tarkoittaa sitä, että minun on tärkeä ymmärtää lapseni jokaista ajatusta ja elettä. Erityisherkkyys ja ammattitaito tuovat valtavasti hyvää mukanaan mutta välillä niiden yhdistyessä vanhemmuuteen, se aiheuttaa valtavasti stressiä. Siksi pyrin olemaan äiti enkä opettaja omille lapsilleni. Pyrin.
Kun esikoisemme puheenkehitys oli hidasta, pohdin paljon mistä se johtui. Kaksikielisyydestä, keskosuudesta, sukupuolesta, luonteesta vai mistä. Loppupeleissä syyllä ei ollut minulle väliä, pääasia oli että hän sai tarvitsemaansa tukea. Että hänet nähtiin ja hyväksyttiin sellaisena kuin hän on (tämä on tietysti edelleen todella tärkeää). Sain kuitenkin usein kuulla että lapsellamme oli niin hyvä tilanne kun äiti on varhaiskasvatuksen ammattilainen, vähän kuin oletettaisiin että osaisin korjata tilanteen itse. Tein paljon. Teimme paljon vanhempina. Käytimme kuvia, viittomia, loruteltiin, jumppailtiin ja luettiin kirjoja. Se tuotti tulosta mutta lapsemme tarvitsi tätä samaa tukea sekä kotona että varhaiskasvatuksessa, jotta se tuottaisi parhaan tuloksen. Välillä tuntui kuitenkin, että koko puheenkehityksen tukeminen sysättiin meidän vanhempien niskoille koska minä olen sattunut valitsemaan itselleni opettajan ammatin. Eikä sen niin pidä mennä. Minun lapseni ansaitsevat täysin saman opetuksen varhaiskasvatuksessa kuin kaikki muutkin lapset. Lopulta Väinö sai ryhmäänsä ihanimman opettajan, joka osasi tuoda lapsellemme hänen tarvitseman tuen myös päiväkoti päiviin. Ja hän ymmärsi myös tilanteen minun kannaltani. Tällä hetkellä hänellä on kolme ammattitaitoista kasvattajaa ryhmässään ja minä saan olla "vain" äiti. Siitä olen todella kiitollinen.
Kommentit
Lähetä kommentti