Aiemmin tänään törmäsin keskusteluun joka nykyään on minulle tuttu juttu mutta niin ei suinkaan aina ole ollut; keskoslapsen syntymäpäivät ja vanhempien tunteiden vuoristorata. Monet keskoslasten vanhemmat kokevat ahdistusta lapsensa syntymäpäivän lähestyessä. Varsinkin ensimmäinen syntymäpäivä on tunteita herättävä. Sitä palaa ajatuksissaan luonnollisesti siihen hetkeen kun lapsi syntyi ja sitä muistelee kuinka tähän päivään on päästy. Jokaisen matka on erilainen mutta tunteita herättävä.
Muistan itse pelästyneeni kuinka valtavasti tunteita yhtäkkiä vyöryi ylleni, kun esikoisemme ensimmäinen syntymäpäivä lähestyi. Kun minulle selvisi, että tällainen on varsin yleistä keskoslasten vanhempien kesken, toivoin että joku olisi kertonut minulle siitä. Antanut pienen varoituksen, että olisin voinut valmistautua jotenkin. Se olisi varmasti säästänyt energiaa mutta toisaalta, ehkä kyseessä on samanlainen hetki kuin se, jolloin lääkäri kertoo että lapsenne tulee syntymään keskosena. Eihän siihen voi valmistautua!
Sitä tuntee myös häpeää omista tunteistaan. Koska tottakai sitä myös iloitsee lapsensa syntymästä! Onhan se, kaiken keskellä, ollut maailman merkityksellisin hetki, kun oma lapsi saapuu tähän maailmaan. Itse olen joutunut asiaa ja tunteitani selittämään jopa psykologille (joka tuntui olevan täysin väärässä ammatissa kylläkin, mutta se on tarina erikseen), että enhän minä lapseni syntymää sure! Se suru ja ahdistus johtuu kaikesta siitä, jonka menetin. Koska menetin sen hetken että saisin nähdä lapseni vastasyntyneenä, pidellä häntä. Se johtuu siitä pelosta ja tietämättömyydestä, jonka kanssa elimme ensimmäiset päivät, viikot ja kuukaudet. Selviääkö lapsemme? Saammeko koskaan hänet kotiin vai päättyykö matkamme aivan liian lyhyeen? Miten ennenaikainen syntyminen tulee vaikuttamaan häneen tulevaisuudessa? Lääkäreiden arvioista, tutkimuksista ja heidän huolestuneista ilmeistä. Se johtuu, hetkistä jotka nyt ovat muistoja; hengityskatkos, letkut, sairaalakoneiden äänet.
Muistoja on myös hyviä, onneksi! Ja tietysti muistelen niitäkin onnen hetkiä. Nekin saavat minut itkemään hetkittäin, mutta onnesta. Kyyneleitä kuitenkin.
Se tunteellisuus ja herkkyys johtuu siis tunteiden vuoristoradasta. Vuosi vuodelta se rata tuntuu tasaisemmalta. Tai ehkä jokaisen mutkan, tunnelin ja mäen oppii vain ennakoimaan ja tunteiden tunnistamisesta sekä hallitsemisesta tulee helpompaa. Lapsi myös kasvaa ja saat vihdoin vastauksia kysymyksiin jotka ovat mietityttäneet sinua jo vuosia. Miten tuo keskosuus vaikuttaa lapsen elämään?
Mitä tein väärin?
Hyvin todennäköisesti; et mitään. Elämä vain päätti antaa teille tällaisen taakan kantaakseen. Oliko se reilua? Ei. Oppiiko taakan kanssa elämään? Kyllä.
Syyllisyys on läsnä kuitenkin usein. Sitä miettii olisiko jotain voinut tehdä toisin, vaikka samalla tietää että mikään ei olisi muuttanut asioita. Ehkäpä jos olisit toiminut toisin, asiat olisivat olleet vielä huonommin?
Minua lohdutti valtavasti yhden lääkärin sanat minulle; Kehosi ei toiminut väärin. Päinvastoin se sairastutti itsensä, suojellakseen lastasi. Joten älä vihoittele kehollesi vaan kiitä sitä.
Jossain määrin keskoslapsen vanhemmuus on kuin loputon peli Trivial Pursuita; täynnä vaikeita kysymyksiä ja millään et tunnu saavan kaikkia nastoja kerättyä. Kysymyksiä on valtavasti. Osaan saatte vastauksen, osa jää ikuiseksi mysteeriksi.
Mitä voi tehdä?
Yksinkertaisesti sanottuna; voit tuntea mitä tunnet. Ja puhua. Tämä on kuitenkin vaikeampaa toteutettuna. Jollekin niiden tunteiden kohtaaminen voi olla pelottavaa. Kuka nyt haluaa uudelleenelää elämänsä rankimmat hetket uudestaan? Samalla haluat muistella lapsen syntymää koska eihän kukaan halua unohtaa lapsensa syntymää, oli se sitten kuinka dramaattinen hetki tahansa.
Monet tuntevat itsensä yksinäiseksi, sillä lähipiirissä ei välttämättä ole ketään, joka olisi kokenut keskosvanhemmuutta. Saman lapsen vanhemmatkin, voivat kokea asian niin eri tavoin. Äidit ovat fyysisesti kokeneet raskauden ja synnytyksen, heillä on paitsi henkisiä muistoja myös fyysisiä. He mitä useimmin kokevat myös syyllisyyttä (täysin syyttä).
Ainoa vinkki minkä itse voin antaa on tämä; itke jos itkettää, naura kun naurattaa. Muistele myös kaikkea sitä hyvää! Ja älä syyllistä itseäsi. Voit saada vertaistukea mm. keskoslasten vanhempien ryhmistä tai kääntyä Kevyt - Keskoslasten yhdistyksen puoleen ja olla osa heidän vertaistukipiiriä.
Keskoslapsen vanhemmuus on jotain minkä ymmärtää vain kun sen on kokenut. Ja silloinkin jokaisen keskosen vanhempi kokee matkansa eri tavoin. Mutta tavalla tai toisella, se vaikuttaa meihin kaikkiin. Aina.
Kommentit
Lähetä kommentti